(1.11.2006)
Ruokamarketin hedelmäosastolla alan toivoa, että banaanit osaisivat puhua. Kauppias on kasannut parhaalle paikalle tarjousröykkiön, joka vetää
asiakkaita puoleensa kuin tv-kasvo töllistelijöitä. Banaanit nyt vain
nollaysiysi, ei tietoa merkistä, tuottajasta tai alkuperämaasta.
Yksikään asiakkaista ei näytä siltä, että kolikon tai kahden säästö
banaaninipun hinnassa heilauttaisi heidän talouttaan mihinkään suuntaan.
Silti he lappavat nippuja kärryihinsä ahnaasti kuin sota-ajan
säännöstely olisi juuri päättynyt.
Haluaisin nähdä tuonkin tyylirouvan ilmeen, kun hänen hypistelemänsä banaaninippu puhkeaisi äkkiä anelemaan: ”Olkaa niin hyvä, Señora, älkää minua ottako! Minähän saatan tulla
Álvaro Noboan tiluksilta, sen upporikkaan plantaasinomistajan, joka
kohtelee banaanityöläisiään pahemmin kuin sikojaan ja pyrkii silti
Ecuadorin presidentiksi.”
Sitten kuulen jo miltei kuvittelematta
toisenkin äänen. Se kantautuu vaimeana Reilun kaupan banaanilaatikosta,
jonka kauppias on piilottanut vähän sivummalle sisäänheittotuotteen
vetovoimaa häiritsemästä.
”Nii-in Señora! Meidän osuuskunnassa
sentään pakkaajakin on ihminen…”, banaaninippu yrittää, mutta sen
piipitys hukkuu kaiuttimista pauhaavaan tarjouskuulutukseen.
Tiedän
että kuvitteluni osasyy on huono omatunto. En ole mitenkään parempi
ihminen kuin tuo halpahedelmistä taisteleva joukko. Ysiysijuliste saa
minutkin pysähtymään, ja joskus yllätän itseni suunnittelemasta
tarpeettoman härvelin hankintaa vain siksi, että se näyttää niin ihmeen
edulliselta.
Onneksi moni jo kaupassa kummastelee, miten
akkuporakone tai radio-ohjattava leikkiauto voi maksaa niin vähän.
Globaali tuotantoketju, massatuotannon edut, kehittyneet
valmistustekniikat tai tulliton vapaakauppa eivät selitä kaikkea.
Säästöjä syntyy myös keinoilla, joita täkäläinen työlainsäädäntö tai
ympäristösäädökset eivät sallisi.
Jospa joku tekisi Toy Story
–elokuvalle jatko-osan, jossa lelut saisivat kertoa syntyhistoriansa ja
tekijöittensä tarinan. ”Kuuleeko komentokeskus, täällä Buzz Light-Year?
Lelutehtaan katto romahtamassa työntekijöiden niskaan, lähettäkää
pelastusyksiköt, vangitkaa johtaja ja työsuojelutarkastaja! Toistan,
vangitkaa lahjottu tarkastaja!”
Tiedän, ettei jatko-osaa koskaan nähdä. Brändin omistava Disney-tuotanto teettää lelunsa ja oheiskrääsänsä Kiinassa.
Aineistoa ja tositarinoita elokuvan käsikirjoittajille riittäisi.
Kansalaisjärjestöjen ja ammattiliittojen tutkimusverkostot tuottavat
koko ajan uutta tietoa meille tuttujen merkkituotteiden alkuperästä.
Hitaasti mutta vääjäämättä globaalin alihankintaketjun hämärimmätkin
kolkat kaivetaan päivänvaloon. Jossain vaiheessa kauppias ja hänen
asiakkaansa eivät enää voi sanoa: ”En tiennyt.”
Tuota
vaihetta odotellessa joutuu vielä pitkään sietämään markkinarummun
pauketta. Kodintekniikan halpahallissa se saa mielikuvituksen taas
liikkeelle. Sikahalpojen silitysrautojen ja hiustenkuivaajien pinosta
kuuluu selvää nauruntirskuntaa.
”Se nyt vaan on tyhmää maksaa
liikaa”, matkii kirkkaanpunainen käherrin. ”Niin, ja varsinkaan meidän
tehtaan tytöille”, silitysrauta säestää. ”Nehän eivät pysy
vuorokauttakaan hereillä liukuhihnan ääressä”.
”Elämä kallis,
duunari halpa”, kajahtaa kännykkäpinosta, erehdyttävästi Veikko Honkasen
äänellä. Naurunrähäkkä yltyy, ja joku muu jatkaa: ”Halvalla saa, kun ei
pamppua säästä”.
Kävelen äkkiä ulos hallista, mutta luulenpa, että ivanauru kaikuu korvissa vieläkin.
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2006
