Tarinoita tavaroista

Vietnamilaisen vaatetehtaan eteisaulassa roikkuu seinän täydeltä raamitettuja todistuksia. Kaikissa on jonkun maailmalla tunnetun merkkifirman logo ja tiivistelmä yhtiön eettisistä ohjeista.

”Meidän pitää noudattaa näitä kaikkia, ja nämä kaikki tarkastavat meidät joka vuosi erikseen”, tehtaan hongkongilainen johtaja huokaa, mutta yrittää silti näyttää positiiviselta.

Sama toistuu huonekalutehtaalla, ja saman ilmiön voi nähdä lukemattomissa muissa maissa, vaikkapa Dominikaanisen tasavallan vapaatuotantovyöhykkeellä. Keskenään läntisillä markkinoilla kilpailevat suuryhtiöt teettävät merkkipaitojaan, -tossujaan ja puutarhakalusteitaan samoilla tavaratoimittajilla, vieläpä samoissa tehtaissa.

Siksi kuulostaa hieman huvittavalta, kun suuren merkkiyhtiön edustaja ilmoittaa, ettei se voi ”kilpailusyistä” paljastaa tavaratoimittajiensa nimiä, yksittäisistä tehtaista puhumattakaan. Näin teki esimerkiksi suomalainen urheilujätti Amer Sports Group, kun siltä tiukattiin, miksei se ole seurannut eräiden muiden urheilujättien, kuten Niken esimerkkiä ja julkistanut tuotantoketjuaan.

Epäilen, että ”kilpailusyyt” liittyvät useimmiten merkkiyhtiön imagoon ja ns. imagohaittojen ennalta ehkäisyyn. Yhtiö haluaa itse päättää, millainen imago sen markkoimilla tavaroilla on ja millainen tarina niistä kuluttajille kerrotaan.

Jos merkkitavaran valmistusketju on julkinen, pitää myös ketjun työolojen olla säällisellä tolalla. Muussa tapauksessa yritys ottaa riskin, että julkisuuteen livahtaa markkinoinnin kannalta vääränlainen tarina. Harvahan haluaa reippailla puserossa, jonka tekijöiden tiedetään pyörtyilevän unen ja ruuan puutteessa tuotantolinjalle.

Riskin pienentämiseksi helpointa on pitää tuotantoketju salassa. Näin yritys voi ainakin jonkin aikaa kertoa tuotteistaan haluamiaan tarinoita – mieluiten sellaisia jotka eivät liity mitenkään tuotteen alkuperään. On tietenkin myös se vaikeampi ja kalliimpi tapa: huolehtia puserontekijöiden työolot niin säädylliseen kuntoon, että ne kestävät myös ulkopuolisen tarkastelun.

Kirjoitin kesällä Expert-ketjun ”kiinalaismainoksesta”, kuten sitä nettipalstojen keskusteluissa nimitettiin. Muutama asiantunteva lukija oli huomannut, että mainoksessa miljoonan digiboksin tilauksen saaneet johtajat puhuvat japania, eivät kiinaa, vaikka mainostrailereita netissä katselleet – joukossa tämän kirjoittaja – saattoivat erehtyä päättelemään toisin.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkä tarinan tämä mainostaja halusi kuluttajille kertoa? Senkö että Expert-ketjun myymä elektroniikka on taatusti halvinta ja että se valmistetaan pääosin Japanissa, kalliiden tuotantokustannusten maassa? Vai pantiinko johtajat puhumaan japania häveliäisyyssyistä - etteivät katsojan ajatukset harjautuisi halvasta hinnasta liian pitkälle, esimerkiksi Kiinan työoloihin?
Nettikommenteista päätellen mainos ei onnistunut kummassakaan tavoitteessa. Yhdessä asiassa sen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat.

Expertin mainosfilmisarja kuvaa piinallisen tarkasti niitä ostokäytäntöjä, joiden avulla kehitysmaassa toimiva tehdas ajetaan alenevien hintojen ja pienenevien katteiden kierteeseen. Juuri nuo käytännöt pakottavat tehtaanjohtajat kerta toisensa jälkeen rikkomaan sekä oman maansa työlakeja että niitä hienoja eettisiä periaatteita, joita suuri tilaajayhtiö julkisesti väittää noudattavansa.

_________________________________________________________

Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2007

Kiinalaisia hassuttamassa

Expert-ketjun palkitussa tv-mainoksessa tehdas saa puhelimitse miljoonan digiboksin tilauksen Suomesta. Tilausehdot kuullessaan hupaisa kiinalainen pääpomo ensin raivoaa, sitten mykistyy ja sopertaa lopulta puhelimeen pakotetun kohteliaasti: ”Kyllä onnistuu”.

Mainoksella on myös jatko-osia, joista yhdessäkään ei käydä varsinaisen tehdassalin puolella. Se onkin viisasta, sillä jo nyt mainostoimisto liikkuu heikoilla jäillä. Tai liikkuisi, jos oltaisiin jossain muualla kuin pienten markkinoiden ja vähäväkisten kuluttajaliikkeiden Suomessa.

Mainoksen nähtyään moni tulee miettineeksi, miten tarina jatkuisi tosielämässä. Mitä kiinalaistehtaassa alkaa puhelun jälkeen tapahtua?

Kuvittelua helpottaa huomattavasti, jos nähnyt pari kuuluisaa televisiodokumenttia, esimerkiksi Micha Peledin Teddy Bear Films –yhtiön tuottaman ”China Bluen”, suomalais-ranskalaisen Making Movies –tuotannon ”Säädyllinen tehdas” tai vaikkapa ruotsalaisten järjestöjen tekemän dokumentin ”Tomtens verkstad”, Joulupukin työpaja. Ne ovat kaikki mainioita jatko-osia Expert-mainokselle. Tosin ne vievät ajatukset hieman eri raiteille kuin trailerin tekijät lienevät kaavailleet.

Kirjallista tukea ajatuksenlennolle saa kesän alussa julkaistusta tutkimuksesta, joka kertoo olympialaisten logotuotteita valmistavista kiinalaistehtaista. Niissäkin tarinan alku on sama kuin Expert-kauppiaiden tv-mainoksessa. Suuri asiakas ottaa yhteyttä ja tilaa miljoona selkäreppua tai lippalakkia. Tilauksen ehtona on asiakkaan sanelema yksikköhinta ja huippunopea toimitusaikataulu. ”Kyllä onnistuu”, tehtaanjohtajat vastaavat ja panevat myllyn pyörimään.

Seuraus: työntekijät raatavat putkeen yli 70 tunnin työviikkoja, viikonloppuvapaita ei ole eikä ylityökorvauksia makseta. Työhön tullaan sairaanakin, sillä yhden päivän poissaolosta menettää kolmen päivän palkan. Äitiyslomia ei tunneta, ja muutenkin Kiinan työlainsääsäntöä rikotaan mennen tullen. Tuloksena uurastuksesta työntekijät saavat kouraansa palkan, joka voi olla alle 65 prosenttia laillisesta minimipalkasta.

Tilauksen tekijät voivat hyvinkin olla Expertin tapaisia kansainvälisiä ketjuja, jotka ostovoimallaan pystyvät pakottamaan tavaratoimittajansa alihintaan ja ylikireään aikatauluun. Samaan hengenvetoon ne vaativat tehtailijoita kunnioittamaan työlainsäädäntöä ja asiakasyhtiön omia eettisiä koodistoja. Yhtälöstä selviytyäkseen kiinalaiset valmistajat kehittävätkin monimutkaisen huijausjärjestelmän, jonka avulla isojen ostajien tehtaalle lähettämät tarkastajat pidetään tyytyväisinä.

Expert-mainosta katsoessani mietin, kumpi sen suunnittelija mahtaa olla: todellisuutta tuntematon jästipää vai laskelmoiva kyynikko, joka kylmästi luottaa suomalaisen kuluttajan tietämättömyyteen tai piittaamattomuuteen tuotteen valmistusoloista.

Jos olisin tv-toimittaja, olisi vaikea vastustaa kiusausta tuottaa kilpaileva mainos. Se voisi käsitellä esimerkiksi koulureppuja, nehän ovat juuri nyt suuri hittituote.

"Kyllä onnistuu”, huutaa tehtaanjohtaja puhelimeen ensimmäisessä mainostrailerissa. Seuraavassa hän marssii pikkupomojen kanssa työntekijöiden asuntolaan, jossa tytöt nukkuvat kuuden hengen huoneissa 18-tuntisen työvuoron uuvuttamina.

”Ylös unikeot ja mars-mars töihin”, johtaja karjaisee iloisesti. ”Suomesta tuli miljoonan repun tilaus, ylityövuoro alkaa heti, ja nukkumaan ehtii seuraavassa elämässä.”

”Kyllä onnistuu”, nauravat pikkupomot makeasti.

________________________________________________________________

Kolumni julkaistiin Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä elokuussa 2007.*) Jutun perusteena on sarja Expert-ketjun tv-mainoksia, jotka olivat nähtävillä ketjun nettisivuilla. Nettikeskusteluissa sarjaa nimitettiin "Expertin kiinalaismainokseksi". Ääniversion katselussa selvisi, että mainoksessa puhutaankin japania. Mitä Expert tällä viestittää: lue juttu "Tarinoita tavaroista".

Syntisäkkejä lajittelemaan

Kun Reilun kaupan perustamista Suomessa vasta suunniteltiin, tiesin erehtymättömällä varmuudella, millaista on epäeettinen kuluttaminen. Nykäistään jalkaan Niken lenkkarit, otetaan evääksi Chiquita-banaani ja autoillaan amerikanraudalla Ikeaan ostamaan halpoja huonekaluja, mielellään trooppista kovapuuta. Paluumatkalla tankataan Shellillä lyijyllistä bensaa.

Nyt on eettisyys arvossaan ja Reilu kauppa elää nousubuumia. Moni kuluttajakampanjoissa ryvettynyt syntisäkkiyhtiökin on tehnyt täyskäännnöksen ja ponnistelee ilmeisen tosissaan parantaakseen tuotantoketjunsa työoloja ja eettistä laatua.

Nike on ensimmäisenä urheiluvälineyhtiönä luopunut salailusta, julkistanut koko alihankintaketjunsa ja vetänyt peräänsä muitakin alan merkkiyhtiöitä. Kulissien takana yhtiö seurustelee jopa ay-liikkeen kanssa seuraavista askelista. Chiquita on solminut ay-liikkeen kanssa globaalin sopimuksen ja hakee ympäristöuskottavuutta liitolla Rainforest Alliance -verkoston kanssa. Ikea teki jo kymmenen vuotta sitten puualan kansainvälisen ammattijärjestön kanssa raamisopimuksen ja on liittänyt sen osaksi erittäin kunnianhimoista eettistä ohjeistustaan.

Yhteistä täyskäännöksen tehneille yhtiöille on se, että niiden tuotteet ovat herkkiä kuluttajien mielenliikkeille. Ilman näkyviä kampanjoita ja huolta brändin maineesta muutos tuskin olisi ollut näin näkyvä. Mutta niin hauskaksi planeettamme ei vielä ole muuttunut, että maailmanparannuksen voisi hoitaa pelkästään shoppailemalla.

Kansainväliset ammattijärjestöt ovat sitkeästi pyrkineet suuryhtiöiden kanssa solmittaviin globaaleihin sopimuksiin, joissa työelämän vähimmäisoikeudet ulotetaan koskemaan yhtiön koko tuotantoa. Ammattiliitoilla on sopimusten toteutuksessa ja valvonnassa tunnustettu asema. Esimerkiksi Ikea ja puualan kansainvälinen ammattijärjestö BWI tarkastelevat oman sopimuksensa toimeenpanoa säännöllisesti kahdesti vuodessa. Samantapaisia yhteisiä seurantamekanismeja on useimmissa muissakin raamisopimuksissa.

Tuleeko entisestä syntisäkistä siis raamisopimuksen avulla nuhteeton?

Ammattiliitot ovat olleet haluttomia luokittelemaan yhtiöitä suureen ääneen häiriköihin ja mallioppilaisiin – ne kun joutuvat neuvottelemaan myös huonosti käyttäytyvien kanssa. Erityisen kriittisesti liitot ovat suhtautuneet boikottijulistuksiin, sillä kärsijän asemaan joutuvat ensimmäisinä boikotoitavien yhtiöiden työntekijät.

Raamisopimusten kautta ay-liike on arvioinut pääsevänsä vaikuttamaan alihankintaketjun työoloihin suoraan ja köyhien ihmisten työpaikkoja vaarantamatta. Samalla se on turvannut itselleen mahdollisuuden vahvistaa omaa verkostoaan yrityksen tuotantopisteissä.

Nyt tiedetään, ettei pelkkä raamisopimus tai yrityksen oma eettinen ohjeisto riitä takeeksi säädyllisistä työoloista. Ratkaisevaa on se, miten ja kenen kanssa valvonta järjestetään.
Teollisen tavaran koko valmistusketjun valvonta on sekä vaikeata että kallista. Hinta kasvaa sitä korkeammaksi, mitä tiukempaa valvontaa vaaditaan ja mitä enemmän nojataan kaupallisten valvontakonsulttien palveluihin. Ay-liikkeen ongelma on se, että kipeimmin valvontaa tarvittaisiin juuri niillä työpaikoilla, missä ammattiliiton ote on heikko tai liittoa ei ole ollenkaan.

Uskottavan valvonnan rakentamiseen vastuulliset yritykset ja ammattijärjestöt tarvitsevat siksi toisiaan. Yhtä väistämätöntä on, että ne joutuvat solmimaan yhteistyösuhteita paikallisten kansalaisjärjestöverkostojen ja kansainvälisten kampanjaorganisaatioiden kanssa. Niiden avulla paikataan jo esimerkiksi Kiinassa ja Vietnamissa aukkoja, joihin demokraattisen ammattiyhdistysliikkeen verkosto ei vielä yllä

Valvontaverkostojen rakentelu ei mitenkään vähennä tarvetta kampanjointiin ja valveutuneiden kuluttajien aktiivisuuteen. Halvalla hinnalla elämöintihän on edelleen tehokkaampaa myyntipuhetta kuin se, että tuote on valmistettu säällisissä oloissa ja että sen tekijä on saanut työstään kohtuullisen korvauksen.

________________________________________________________
Julkaistu Puu-ja erityisalojen liiton Särmä-lehdessä kesäkuussa 2007

Lihanhimoa ja liikaa tietoa

Voi siskot ja veikat, mitä kaikkea lihanhimon ja liian tiedon yhdistelmä saakaan miehen tekemään!

Syytän kaikesta naapurini uutta grilliä, jonka ylileveää parilaa ja lukemattomia tarpeettomia ominaisuuksia tämä aidan yli kehuskeli. Hän tietenkin kutsui kokeilemaan, ja heikko hetkeni kun oli, lupasin tuoda tullessani kunnon pihvilihat koko porukalle.
Vasta kotikeittiössä älysin ryhtyä laskemaan, millaiselle joukkueelle olin sisäfileet luvannut. Valkeni, että hallin marmoroidut pihvihärän kappaleet on parasta unohtaa, jos aion ruokkia perhettäni vielä sen grilli-illan jälkeenkin. Niinpä löysin itseni tonkimasta kauppojen tarjousliitteitä eteisen lehtipinosta.
Luomulihaa Brasiliasta, mainosti lihayrittäjä osuuskaupan lehdessä. Puhdasta luonnonnurmea laiduntaneen nautakarjan filettä, vieläpä tarjouksessa. Ei pelkoa väkirehuista tai kasvuhormoneista, melkein kuin villiä riistaa valmistaisi.

Mainosta lukiessa muistin, missä olen viimeksi nähnyt noita luomunautoja. Bahían osavaltiossa Brasiliassa, missä ne tosiaankin joutilaanoloisina märehtivät silmän kantamattomiin ulottuvalla niityllä. Paha vain, että sen luonnonniityn tilalla kasvoi ennen Atlanttinen sademetsä, joka on hakattu Bahialta miltei olemattomiin - ensin puutavarayhtiöiden ja sitten naudankasvattajien tarpeisiin.
Nyttemmin sademetsän tuho on siirtynyt Amazonasille. Siellä metsäpeitteeseen puhkotaan joka vuosi reikiä, jotka riittäisivät peittämään puolet Tanskan pinta-alasta. Huomattava osa hakatusta metsästä muuttuu näiden luomunautojen laidunmaiksi.

Vietin levottoman yön pohdittuani, pitääkö brassilihan käytöstä keittiössämme luopua kokonaan. Jos vain tietäisi, mistä päin valtavaa maata suomalainen maahantuoja on fileenpätkänsä hankkinut. Bahian voisi kenties vielä hyväksyä, sillä sademetsä hävitettiin sieltä jo kuusikymmenluvulla. Sitä ei enää takaisin saa, ja johonkin tuottavaanhan maan pitäisi voida maaperäänsä käyttää.

Entäpä ne massiiviset metaanipilvet, joita nautakarja laiduntaessaan päästelee maapallon ilmakehään kasvihuoneilmiötä pahentamaan? Ja entäs se tosiasia, että naudanlihan kasvattaminen kuluttaa maapallon rajallisia resursseja moninkertaisesti ruokakasveihin verrattuna?

Se siitä luomusta. Yht’äkkiä grillatut sisäfilepihvit eivät enää houkuta. Ehkäpä yllätänkin naapurini ja näytän, miten herkullisen kasvisaterian hänen luxusgrillilään voi valmistaa. Korianterilla höystettyjä soijavartaita, pariloituja kasviksia ja chilikastiketta?

Sitten muistin soijaplantaasit ja Cargil-yhtiön soijanvientisataman Santarémin kunnassa. Jättimäiset soijapellot leviävät Brasilian Amazonasilla kuin syöpä maapallon keuhkoissa. Satoja tuhansia hehtaareita sademetsää kaatuu ja katoaa tulipätseinä taivaalle joka vuosi, jotta tilalle voitaisiin istuttaa hyvin tuottavaa soijapapua. Kymmeniä ay-aktiiveja on murhattu siksi, että he panevat kampoihin suurtilallisille ja puolustavat kyläyhteisöjen oikeutta käyttää luonnonvaroja kestävällä tavalla, metsää tuhoamatta.

Santarémistä sademetsää tuhoava soija laivataan maailmanmarkkinoille, jauhetaan tai rouhitaan ja sekoitetaan muualla, ties missä viljeltyyn soijaan. Soijapihvin tai –jäätelön syöjä ei mitenkään voi tietää, onko juuri hänen tötterönsä takia kaadettu se kaikkein uljain, uhanalainen castanha-puu.

Haloo,vegaanit ja kasviskeittokirjojen tekijät, onko kukaan kuullut?

Entäs se naapurin grilli-ilta?

No, marssin halliin ja maksoin itseni kipeäksi tuoreista kotimaisista siikafileistä. Paketoin kalaherkut huolellisesti alumiinifolioon lisäkevihannesten ja mausteiden kera. Olin juuri saanut valmiiksi viimeisen nyytin, kun vaimo huikkasi eteisestä:

”Eikös siellä ole se yksi kala-allergikko?”

___________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä toukokuussa 2007

Kyläkauppias globaalina piiskurina

(15.2.2007)

En ole käynyt Keskisen kyläkaupassa, mutta ei ole syytä epäillä, mitä kauppias toimintansa perusajatuksena julistaa. ”Sieltä ostetaan, mistä halvemmalla saadaan.”

Ei pelkoa, että Tuurin asiakkaitten tarvitsisi vaivata päätään yhteiskuntavastuulla, hankintaketjun läpinäkyvyydellä tai pitkäaikaisella kumppanuudella paikallisten tavaratoimittajien kanssa. ”Miksi maksaa enemmän, jos saman tuotteen saa halvemmalla”, mahtipuodin kotisivu kiteyttää.

Kiinalaisesta farkkutehtaasta kertovassa China Blue –dokumentissa brittiläinen ostaja kiristää kohteliaasti mutta määrätietoisesti tehtaan johtoa entistä tiukempaan toimitusaikatauluun ja alennettuun yksikköhintaan. Johtaja pelkää asiakkaan menetystä ja hyväksyy ehdot. Niinpä tytöt uurastavat 19 tunnin yhtämittaisia työvuoroja ilman ylityökorvauksia tai lepopäiviä. Tehdas rikkoo karkeasti Kiinan työlakia, mutta omistaja ja johtajahan on entinen poliisipäällikkö, jonka hyvä veli –verkostot toimivat.

Amerikkalaisten yliopistojen vaatehankintoja valvova järjestö arvioi, että globaalin talouden pahimpia orjapiiskureita eivät ole roistomaiset tehtaanjohtajat, vaan isojen kauppaketjujen ja merkkiyhtiöiden ostajat. Toimitusaikoja tiukentamalla, hinnanalennuksia kiristämällä ja varoituksetta toimittajia vaihtamalla paikalliset tehtaat ajetaan niin ahtaalle, että niiden on sopimuksista selvitäkseen lopulta pakko käyttää epäinhimillisiä työaikoja ja nälkäpalkkoja.

Kuuluisa esimerkki on maailman suurimman kauppajätin Wal-Martin ”Plus yksi” –periaate. Se edellyttää, että yhtiön tavaratoimittajan on uusia tilauksia saadakseen pystyttävä joka vuosi joko alentamaan tuotteen hintaa tai parantamaan sen laatua. Synnittömiä eivät ole nekään yritykset, jotka omissa eettisissä ohjeissaan edellyttävät säädyllisiä työoloja. Myös ne vaativat yleisesti valmistajiltaan määräaikoja, jotka tehdas pystyy pitämään vain eettisiä ohjeita rikkomalla.

Tuurin kyläkaupan kotisivujen rinnalla katson kuvaa kahdesta kauniista kiinalaistytöstä. He ovat nipistäneet silmäkulmiinsa pyykkipoikia, jotta eivät nukahtaisi farkkupinojen ääreen tehtaan hihnalle. Tytöt näyttävät hyvin nuorilta - China Blue –dokumentin päähenkilö on vain 16-vuotias.
Univelkaisten tyttöjen käsien kautta farkut päätyvät Wal-Martin halpahalleihin eri puolille maailmaa. Kuka tietää, kenties joku puoli-ilmainen ylijäämäerä on eksynyt myös Keskisen myyntipöydille.

Tuleeko Tuurin kyläkauppiaasta siis tällä yhtälöllä globaalin kaupanhieronnan konna ja köyhien kiinalaisten hiostaja?

Veljekset Keskinen Oy:n kotisivuilla Tuuriin pystytettyjä rakennusmonumentteja verrataan vaatimattomasti Pariisin Eiffel-torniin, New Yorkin Vapauden patsaaseen ja Pisan vinoon torniin. Onneksi monumentit kertovat enemmän yhtiön vetäjien tyylitajusta kuin sen markkinavoimasta maailmalla.

Wal-Martin tai Tescon, jopa Stockmannin ja Keskonkin korvissa Tuurin mahtikauppiaan uho on kärpäsen surinaa. Yksinään maailman keskiset eivät riitä kääntämään globaalitalouden pelisääntöjä mihinkään suuntaan. Mutta yhdessä he jo auttavat ylläpitämään työoloista ja sosiaalisista seurauksista piittaamatonta kierrettä, jota kansainvälinen ay-liike kutsuu osuvasti termillä ”Race to the bottom”, kilpajuoksu pohjalle saakka.

Entä se helppoheikin elämännäkemys, mitä kyläkauppias riemukaarellaan ruokkii: että vain tavaran hinnalla on väliä, ja että vain yhä halvempaa tavaraa me kuluttajat elämältä ja maailmalta odotamme.
Olemmeko me todellakin niin tolloja?
_______________________________________________

Teksti on alunperin julkaistu kolumnina Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä helmikuussa 2007. Veljekset Keskinen Oyn toimitusjohtaja ja pääomistaja Vesa Keskinen nosti kolumnin johdosta kanteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Syytteet hylättiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.