(15.2.2007)
En ole käynyt Keskisen kyläkaupassa, mutta ei ole
syytä epäillä, mitä kauppias toimintansa perusajatuksena julistaa.
”Sieltä ostetaan, mistä halvemmalla saadaan.”
Ei pelkoa, että Tuurin asiakkaitten tarvitsisi vaivata päätään yhteiskuntavastuulla, hankintaketjun läpinäkyvyydellä tai pitkäaikaisella kumppanuudella paikallisten tavaratoimittajien kanssa. ”Miksi maksaa enemmän, jos saman tuotteen saa halvemmalla”, mahtipuodin kotisivu kiteyttää.
Kiinalaisesta farkkutehtaasta kertovassa China Blue –dokumentissa brittiläinen ostaja kiristää kohteliaasti mutta määrätietoisesti tehtaan johtoa entistä tiukempaan toimitusaikatauluun ja alennettuun yksikköhintaan. Johtaja pelkää asiakkaan menetystä ja hyväksyy ehdot. Niinpä tytöt uurastavat 19 tunnin yhtämittaisia työvuoroja ilman ylityökorvauksia tai lepopäiviä. Tehdas rikkoo karkeasti Kiinan työlakia, mutta omistaja ja johtajahan on entinen poliisipäällikkö, jonka hyvä veli –verkostot toimivat.
Amerikkalaisten yliopistojen vaatehankintoja valvova järjestö arvioi, että globaalin talouden pahimpia orjapiiskureita eivät ole roistomaiset tehtaanjohtajat, vaan isojen kauppaketjujen ja merkkiyhtiöiden ostajat. Toimitusaikoja tiukentamalla, hinnanalennuksia kiristämällä ja varoituksetta toimittajia vaihtamalla paikalliset tehtaat ajetaan niin ahtaalle, että niiden on sopimuksista selvitäkseen lopulta pakko käyttää epäinhimillisiä työaikoja ja nälkäpalkkoja.
Kuuluisa esimerkki on maailman suurimman kauppajätin Wal-Martin ”Plus yksi” –periaate. Se edellyttää, että yhtiön tavaratoimittajan on uusia tilauksia saadakseen pystyttävä joka vuosi joko alentamaan tuotteen hintaa tai parantamaan sen laatua. Synnittömiä eivät ole nekään yritykset, jotka omissa eettisissä ohjeissaan edellyttävät säädyllisiä työoloja. Myös ne vaativat yleisesti valmistajiltaan määräaikoja, jotka tehdas pystyy pitämään vain eettisiä ohjeita rikkomalla.
Tuurin kyläkaupan kotisivujen rinnalla katson kuvaa kahdesta kauniista kiinalaistytöstä. He ovat nipistäneet silmäkulmiinsa pyykkipoikia, jotta eivät nukahtaisi farkkupinojen ääreen tehtaan hihnalle. Tytöt näyttävät hyvin nuorilta - China Blue –dokumentin päähenkilö on vain 16-vuotias.
Univelkaisten tyttöjen käsien kautta farkut päätyvät Wal-Martin halpahalleihin eri puolille maailmaa. Kuka tietää, kenties joku puoli-ilmainen ylijäämäerä on eksynyt myös Keskisen myyntipöydille.
Tuleeko Tuurin kyläkauppiaasta siis tällä yhtälöllä globaalin kaupanhieronnan konna ja köyhien kiinalaisten hiostaja?
Veljekset Keskinen Oy:n kotisivuilla Tuuriin pystytettyjä rakennusmonumentteja verrataan vaatimattomasti Pariisin Eiffel-torniin, New Yorkin Vapauden patsaaseen ja Pisan vinoon torniin. Onneksi monumentit kertovat enemmän yhtiön vetäjien tyylitajusta kuin sen markkinavoimasta maailmalla.
Wal-Martin tai Tescon, jopa Stockmannin ja Keskonkin korvissa Tuurin mahtikauppiaan uho on kärpäsen surinaa. Yksinään maailman keskiset eivät riitä kääntämään globaalitalouden pelisääntöjä mihinkään suuntaan. Mutta yhdessä he jo auttavat ylläpitämään työoloista ja sosiaalisista seurauksista piittaamatonta kierrettä, jota kansainvälinen ay-liike kutsuu osuvasti termillä ”Race to the bottom”, kilpajuoksu pohjalle saakka.
Entä se helppoheikin elämännäkemys, mitä kyläkauppias riemukaarellaan ruokkii: että vain tavaran hinnalla on väliä, ja että vain yhä halvempaa tavaraa me kuluttajat elämältä ja maailmalta odotamme.
Olemmeko me todellakin niin tolloja?
_______________________________________________
Teksti on alunperin julkaistu kolumnina Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä helmikuussa 2007. Veljekset Keskinen Oyn toimitusjohtaja ja pääomistaja Vesa Keskinen nosti kolumnin johdosta kanteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Syytteet hylättiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.
