Voi siskot ja veikat, mitä kaikkea lihanhimon ja liian tiedon yhdistelmä saakaan miehen tekemään!
Syytän kaikesta naapurini uutta grilliä, jonka ylileveää parilaa ja
lukemattomia tarpeettomia ominaisuuksia tämä aidan yli kehuskeli. Hän
tietenkin kutsui kokeilemaan, ja heikko hetkeni kun oli, lupasin tuoda
tullessani kunnon pihvilihat koko porukalle. Vasta kotikeittiössä älysin ryhtyä laskemaan, millaiselle joukkueelle olin sisäfileet luvannut. Valkeni, että hallin marmoroidut pihvihärän kappaleet on parasta unohtaa, jos aion ruokkia perhettäni vielä sen grilli-illan jälkeenkin. Niinpä löysin itseni tonkimasta kauppojen tarjousliitteitä eteisen lehtipinosta.
Luomulihaa Brasiliasta, mainosti lihayrittäjä osuuskaupan lehdessä. Puhdasta luonnonnurmea laiduntaneen nautakarjan filettä, vieläpä tarjouksessa. Ei pelkoa väkirehuista tai kasvuhormoneista, melkein kuin villiä riistaa valmistaisi.
Mainosta lukiessa muistin, missä olen viimeksi nähnyt noita luomunautoja. Bahían osavaltiossa Brasiliassa, missä ne tosiaankin joutilaanoloisina märehtivät silmän kantamattomiin ulottuvalla niityllä. Paha vain, että sen luonnonniityn tilalla kasvoi ennen Atlanttinen sademetsä, joka on hakattu Bahialta miltei olemattomiin - ensin puutavarayhtiöiden ja sitten naudankasvattajien tarpeisiin.
Nyttemmin sademetsän tuho on siirtynyt Amazonasille. Siellä metsäpeitteeseen puhkotaan joka vuosi reikiä, jotka riittäisivät peittämään puolet Tanskan pinta-alasta. Huomattava osa hakatusta metsästä muuttuu näiden luomunautojen laidunmaiksi.
Vietin levottoman yön pohdittuani, pitääkö brassilihan käytöstä keittiössämme luopua kokonaan. Jos vain tietäisi, mistä päin valtavaa maata suomalainen maahantuoja on fileenpätkänsä hankkinut. Bahian voisi kenties vielä hyväksyä, sillä sademetsä hävitettiin sieltä jo kuusikymmenluvulla. Sitä ei enää takaisin saa, ja johonkin tuottavaanhan maan pitäisi voida maaperäänsä käyttää.
Entäpä ne massiiviset metaanipilvet, joita nautakarja laiduntaessaan päästelee maapallon ilmakehään kasvihuoneilmiötä pahentamaan? Ja entäs se tosiasia, että naudanlihan kasvattaminen kuluttaa maapallon rajallisia resursseja moninkertaisesti ruokakasveihin verrattuna?
Se siitä luomusta. Yht’äkkiä grillatut sisäfilepihvit eivät enää houkuta. Ehkäpä yllätänkin naapurini ja näytän, miten herkullisen kasvisaterian hänen luxusgrillilään voi valmistaa. Korianterilla höystettyjä soijavartaita, pariloituja kasviksia ja chilikastiketta?
Sitten muistin soijaplantaasit ja Cargil-yhtiön soijanvientisataman Santarémin kunnassa. Jättimäiset soijapellot leviävät Brasilian Amazonasilla kuin syöpä maapallon keuhkoissa. Satoja tuhansia hehtaareita sademetsää kaatuu ja katoaa tulipätseinä taivaalle joka vuosi, jotta tilalle voitaisiin istuttaa hyvin tuottavaa soijapapua. Kymmeniä ay-aktiiveja on murhattu siksi, että he panevat kampoihin suurtilallisille ja puolustavat kyläyhteisöjen oikeutta käyttää luonnonvaroja kestävällä tavalla, metsää tuhoamatta.
Santarémistä sademetsää tuhoava soija laivataan maailmanmarkkinoille, jauhetaan tai rouhitaan ja sekoitetaan muualla, ties missä viljeltyyn soijaan. Soijapihvin tai –jäätelön syöjä ei mitenkään voi tietää, onko juuri hänen tötterönsä takia kaadettu se kaikkein uljain, uhanalainen castanha-puu.
Haloo,vegaanit ja kasviskeittokirjojen tekijät, onko kukaan kuullut?
Entäs se naapurin grilli-ilta?
No, marssin halliin ja maksoin itseni kipeäksi tuoreista kotimaisista siikafileistä. Paketoin kalaherkut huolellisesti alumiinifolioon lisäkevihannesten ja mausteiden kera. Olin juuri saanut valmiiksi viimeisen nyytin, kun vaimo huikkasi eteisestä:
”Eikös siellä ole se yksi kala-allergikko?”
___________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä toukokuussa 2007
