Pörssimiehet ja sadun sammakot

Odotan jo malttamattomana elokuvan, teatterin ja kirjallisuuden versioita kuluneen syksyn finanssikriisistä. Aineistoa on koko skaalan laidasta laitaan: inhimillisiä murhenäytelmiä tragedioihin, sietämätöntä jännitystä trillereihin, käsittämättömän hölmöjä käänteitä farsseihin, komedioihin ja satiireihin.

Kahdeksankymmenluvun pörssihuumaa irvinyt Oliver Stonen elokuva ”Wall Street” onnistui aikanaan kuvaamaan pelin säännöt kaikessa raadollisuudessaan myös niille, joilla ei ollut edes perustietoa finanssimaailman toiminnasta. ”Ahneus on hyvästä”, tiivisti elokuvan päähenkilö, suursijoittaja Gordon Gekko tunnuslauseensa.

Jo vuosia aiemmin Peter Sellers oli tehnyt maailmankuuluksi roolihahmonsa Mr. Chancen, todellisesta elämästä mitään tietämättömän puutarhurin, joka vahingossa nousi television talousguruksi(*. Järkevätkin ihmiset ottivat todesta hänen puutarhanhoito-ohjeensa, joiden luultiin olevan filosofisia ja koskevan taloutta. Elokuva tuntui tuolloin loistavalta vitsiltä, mutta viimeisten kuukausien valossa edesmenneen Paavo Haavikon määritelmä parodiasta ja sen mahdottomuudesta alkaa taas kummitella mielessä.

Vai miten pitäisi ymmärtää sitä, että talouden kultasormina julkisuudessa paistatelleet vaurastumisen gurut paljastuvatkin (taas) koko maailmaa horjuttavan finanssikriisin moottoreiksi? Vain hetki sittenhän Islannin salskeat geelitukat valtasivat suomalaisyhtiöiden nurkkia ja antoivat televisiossa neuvojaan menestyksellisestä taloudenpidosta. Samojen opastajien johdolla saarivaltion virtuaalitalous paisui poksahduspisteeseen kuin se kuuluisa sadun sammakko, joka yritti olla härkää suurempi.

Menestys pörssipelissä, pankkibisneksessä tai yrityskaupoissa näyttää jostain syystä glorifioivan menestyjän niin, että tämä on pätevä antamaan päättäjille myös valtiontaloutta, yhteiskuntapolitiikkaa ja jopa maailman talousjärjestelmää koskevia ohjeita. Katsokaa vain, miten auliisti talousjournalismi on antanut palstatilaa jokaiselle pankkiiri Björn Wahlroosin suusta tipahtaneelle helmelle – ja miten vähän sama talousjournalismi on tähän saakka kyseenalaistanut hänen lausuntojaan. Niiden sisältöhän on jo vuosia ollut se yksi ja sama: veroja pitää aina ja kaikkialla alentaa, eikä valtioiden tai kansainvälisten instituutioiden pidä millään tavalla eikä missään puuttua markkinoiden vapaaseen toimintaan.

Jos talouskriisistä tehtäisiin sketsisarja, suosikkini yhden sketsin päärooliin olisi ehdottomasti Björn Wahlroos. Hän esittäisi autotehtaan koeajajaa, jonka tehtävänä on arvioida auton ohjausjärjestelmää.

Ensimmäisessä otoksessa kuski istuu testiajokin rattiin, nostaa peukalonsa pystyyn ja virnistää poikamaisesti. Sitten auto kiihdyttää radalle, mutta alkaakin äkkiä poukkoilla holtittomasti kuin vauhkoontunut vasikka. Kuski yrittää pysyä radalla, mutta ajokki ei tottele, vaan kaataa bensamittarin ja rusikoi hengiltä kaksi mekaanikkoa. Lopulta meno päättyy rysähdykseen ja savupilveen.
Viimeisessä otoksessa savu hälvenee. Rusinaksi litistyneen ajokin ovi aukeaa ja esiin pulpahtaa näköjään täysin vahingoittumaton testiajaja.

”Vad spännande grej”, kuski hymyilee viiksiään sipaisten. ”En sanoisi että tässä on mitään varsinaista vikaa. Ohjaus toimii pääasiassa lähes oikein, mutta sen ennustettavuus on rajallinen.”

----------
*) Being There (suom. Tervetuloa Mr. Chance) – Jerzy Kosinski ja Hal Ashby 1979

______________________________________________________________
Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2008

Halutaan ostaa: laatulenkkarit ja hyvä omatunto

Hairahdun nyt tekoon, jolta olen pitkään yrittänyt välttyä. Syypää on kansainvälisen Play Fair –verkoston huhtikuussa julkaistu raportti, joka poiki sähköpostiini joukon kysymyksiä.

Millaiset lenkkarit nyt sitten uskaltaa kaupasta ostaa, jos ei halua syyllistyä työläisten riiston tukemiseen tai jos haluaa edistää eettisempiä työoloja kehitysmaissa? Jos kerran kaikkien tunnetuimpien urheilubrändien tuotantoketjusta yhä löytyy mätäpaiseita, mitä vaihtoehtoja kuluttajalle jää eettiseen käyttäytymiseen?

Tepä sen sanotte – arvatkaa vain, montako kertaa olen itse yrittänyt pohtia kaupassa samaa! Yritän siis vastata, ikään kuin itselleni, ja yksityisesti. Ammattiyhdistysliikehän ei jakele yrityksille papukaijamerkkejä eettisestä käyttäytymisestä.

Paras ja varmin nyrkkisääntö lenkkariostoksilla on se, että helppoa, luotettavaa ja varmaa ohjetta sen Kaikkien Eeetisimmän Lenkkarin löytämiseksi ei ole. Useimmat tunnetut lenkkarimerkit valvovat jo tossujensa tuotantoketjua ja pyrkivät tosissaan karsimaan pahimpia epäkohtia. Paha vain, että valvontajärjestelmät vuotavat. Täysin aukotonta valvontaa ole olemassakaan eikä ihan heti tulekaan.

Miksi?

Siksi, että teollinen ja maailmanlaajuinen tuotantoketju on erittäin vaikea ja kallis valvottava, jopa niin yksinkertaiselta vaikuttavan esineen kuin lenkkitossun tuotannossa. Luotettava valvonta kasvattaa kustannuksia ja vähentää vaihtoehtoja alihankinnassa. Vaikka lenkkareita markkinoivalla suuryhtiöllä olisi kuinka pätevä eettinen ohjeisto, sen perustavoitteena on kuitenkin alentaa tuotantokustannuksia mieluummin kuin kasvattaa niitä. Näin se pystyy myös myymään halvemmalla - ja yrityksen sisäänostajathan tietävät hyvin, että edullinen hinta vetää meitä kuluttajia paremmin kuin eettinen laatu. Siksi yhtiön vastuullisuusohjelmat jäävät niin monesti hintakilpailun, tuotannon tehostamisen ja kustannusten karsimisen jalkoihin.

Jos kerran täysin luotettavaa valvontaa ei ole, eikö ole kuluttajalle yksi ja sama, mistä ja millaiset lenkkarit hankkii? Ei aivan.

On olemassa joukko tunnettuja yhtiöitä, jotka vastoinkäymisistä ja alituiseen paljastuvista valvonnan pettämisistä huolimatta jatkavat järjestelmiensä kehittämistä ja osoittavat valmiutta jopa yhteistyöhön alan työolojen parantamiseksi. Mikään niistä ei yksinään ole selkeästi muita parempi vastuullisuudessaan tai työläistensä kohtelussa. Ne ovat silti julkistaneet suuren osan tuotantoketjuaan ja altistaneet näin itsensä ulkopuoliselle kritiikille.

Kyseiset yhtiöt eivät tarvitse paapomista, sillä ne ovat alansa johtajia ja omistajilleen jättituottoja tahkoavia tuloskoneita. Ne tarvitsevat rakentavaa mutta tiukkaa kritiikkiä ja kannustusta laajapohjaiseen ja ennakkoluulottomaan yhteistyöhön alan eettisen valvonnan tehostamiseksi. Juuri näille yhtiöille Play Fair –verkosto ehdottaa tavoiteohjelmaansa, joka tähtää jo Pekingin Olympiakisojen jälkeiseen aikaan.

Siis ne nyrkkisäännöt?

Älä osta merkittömiä halpalenkkareita, joiden valmistajasta ja valmistusmaasta ei ole mitään tietoa. Älä ylipäätään osta lenkkareita tai urheiluvälineitä viestittämättä samalla jotain myyjälle ja sitä kautta kauppaketjulle ja sen tavaratoimittajille.
Kysy, mitä kaikkea myyjä ja kauppa tietävät juuri noista haluamistasi lenkkareista ja kerro, että tiedot vaikuttavat ostopäätöksiisi. Kun olet ostoksesi tehnyt, lähetä jonkun sopivan kampanjaverkoston kautta kannustusviesti tossufirmalle: ”Arvoisa yhtiö, ostin juuri lenkkitossunne ja haluan, että ponnistelette entistä enemmän parantaaksenne tossuntekijän työoloja!”

Myönnän että tuo on vaisu tapa ottaa kantaa ja osoittaa eettisyyttään. Mutta maailma näyttää muuttuvan varmemmin sitkeän hivutuksen kuin näyttävien sankaritekojen avulla.

Ja jos nyt haluaa olla oikein supereettinen ja tyytyy marginaalituotannon tukemiseen, voi aina käydä vilkuilemassa amerikkalais-kanadalaisen NoSweat –brändin tennarivalikoimaa. Se on tarjolla sekä netissä että maailmankaupoissa. Tavara on ”100 % Union Made”, ammatillisesti järjestäytyneiden tehtaiden tuotantoa.

_____________________________________________________________
Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä toukokuussa 2008

Kipukynnystä kasvattamassa

El Salvadorissa Väli-Amerikassa toiminut vaatetustehdas Hermosa lopetti tuotantonsa vuonna 2005 ja jätti maksamatta sekä työntekijöiden palkkasaatavat että miltei kymmeneltä vuodelta rästiintyneet sosiaaliturvamaksut. Hermosan asiakkaina oli useita maineestaan tarkkoja merkkiyhtiöitä, joilta tehtailijan toimintakulttuuri oli jäänyt havaitsematta. Rästejä ei ole vieläkään saatu perityiksi, vaikka yrityksen omistaja käynnisti pian Hermosan sulkemisen jälkeen uuden tehtaan nimellä MB Knitting

Saksalainen tekstiiliyritys taas lopetti tehtaansa Fesin kaupungissa Marokossa sen jälkeen, kun tehtaalle oli perustettu ammattiliitto. Uusi tehdas avattiin sadan kilometrin päähän entisestä, mutta sekin koki saman kohtalon. Kummankin tehtaan irtisanotut työläiset menettivät suuren osan laillisista palkkasaatavistaan.

Onko kukaan kuullut?

Ei tietenkään, koska tehtaiden äkilliset sulkemiset, joukkoirtisanomiset ja omistajien haihtuminen taivaan tuuliin on kehitysmaiden työelämän arkipäivää. Nopean rahastuksen rosvoyhtiöt sukkuloivat erityisesti vaatetus- ja rihkamateollisuudessa, jossa vuokrakoneilla vuokratiloissa operoinut yritys voi hyvinkin häipyä yhden viikonlopun aikana ja jättää niin työntekijät kuin viranomaisetkin nuolemaan näppejään.

Vaurastuvassa Pohjoisessa totuttiin pitkän ajan kuluessa siihen, ettei vakiintuneiden ja alallaan johtavien teollisuusyhtiöiden käyttäytymistä voi mitenkään verrata noihin häikäilemättömiin rahastajiin. Laillisuushan on täällä kunniassaan, työelämäsuhteet toimivat, eikä kymmenien ja satojen miljoonien pitkän ajan investointeja noin vain rahdata yön selkään paikasta toiseen.

Mutta niin vain on monella paikkakunnalla taas tullut ikävä entisajan patruunoita, sosiaalisesti suuntautuneita ja itse omaisuutensa tehneitä kunnon kapitalisteja, jotka tuottojen tahkoamisen ohessa pitivät huolta kotikontujensa hyvinvoinnista ja huolehtivat työväestään kehdosta hautaan. Näinhän Kuopion seudulla muistetaan Herman Saastamoinen, Pirkanmaalla G.A. Serlachius ja Turussa Heikki Huhtamäki.

Maailman suurin matkapuhelinyhtiö Nokia on juuri muistuttanut sekä saksalaisille että suomalaisille, ettei se ole omistaan huolehtiva vanhan ajan patruuna. Bochumin tehtaan alasajo ravistelee eurooppalaisten ihmisten turvallisuudentunnetta ja pyrkii korottamaan yhteisöjen ja kansakuntien kipukynnystä. Seuraava suuri ja ennalta varoittamaton teurastus ei ehkä aiheutakaan yhtä suurta protestiaaltoa ja imagolommoa kuin Bochum. Vai mitä arvelette, salolaiset?

Hyväluontoisiksi patruunoiksi ei ole syytä kuvitella muitakaan suomalaisia suuryhtiöitä, ei vaikka Suomen valtiolla sattuisikin olemaan salkussaan huomattava osuus yhtiön äänivaltaisista osakkeista. Nokia ja StoraEnso ovat tehneet selväksi, ettei niiden toiminnan perimmäinen tarkoitus ei ole huolehtia omistaan, vaan omistajistaan. Itä-Lapin tai Ruhrin alueen tulevaisuus, kokonaisten paikkakuntien näivettyminen tai tuhansien perheiden taloudellinen ja sosiaalinen katastrofi ovat vain väistyviä muuttujia, kun vastassa on yhtiön osakkeenomistajien etu.

Valtiovallankaan ei pidä vaarantaa omistaja-arvoa puuttumalla palkkajohtajien päätöksiin, opettaa eräskin pörssianalyytikko lehtihaastattelussaan. Sijoittajathan voisivat tulkita valtion puuttumisen merkiksi siitä, että yhtiöllä voi olla jotain muitakin velvoitteita kuin tuottojen tekeminen.
Kun laajasti ymmärretyllä ja aidolla yhteiskuntavastuulla on näin pyyhitty takapuolta, voi kysyä jääkö arvostetun suuryhtiön ja kehitysmaissa huseeraavan rosvokapitalistin välille enää muuta kuin mittakaava- ja aste-ero. Tavoite on yhteinen: omistajien vaurastuttaminen. Kaikki muut pyrinnöt ovat tuolle tavoitteelle alisteisia.

Ja ylärajaahan vaurastuttamiselle ei ole. Gandhi muistutti aikoinaan, että vaikka maailman vauraus riittääkin tyydyttämään kaikkien ihmisten tarpeet, se ei koskaan riitä edes yhden ihmisen ahneudelle.(*

*) ”The world has enough for everyone’s needs but never enough for even one man’s greed.”

_____________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2008