El Salvadorissa Väli-Amerikassa toiminut
vaatetustehdas Hermosa lopetti tuotantonsa vuonna 2005 ja jätti
maksamatta sekä työntekijöiden palkkasaatavat että miltei kymmeneltä
vuodelta rästiintyneet sosiaaliturvamaksut. Hermosan asiakkaina oli useita maineestaan tarkkoja merkkiyhtiöitä,
joilta tehtailijan toimintakulttuuri oli jäänyt havaitsematta. Rästejä
ei ole vieläkään saatu perityiksi, vaikka yrityksen omistaja käynnisti
pian Hermosan sulkemisen jälkeen uuden tehtaan nimellä MB Knitting
Saksalainen
tekstiiliyritys taas lopetti tehtaansa Fesin kaupungissa Marokossa sen
jälkeen, kun tehtaalle oli perustettu ammattiliitto. Uusi tehdas
avattiin sadan kilometrin päähän entisestä, mutta sekin koki saman
kohtalon. Kummankin tehtaan irtisanotut työläiset menettivät suuren osan
laillisista palkkasaatavistaan.
Onko kukaan kuullut?
Ei
tietenkään, koska tehtaiden äkilliset sulkemiset, joukkoirtisanomiset ja
omistajien haihtuminen taivaan tuuliin on kehitysmaiden työelämän
arkipäivää. Nopean rahastuksen rosvoyhtiöt sukkuloivat erityisesti
vaatetus- ja rihkamateollisuudessa, jossa vuokrakoneilla vuokratiloissa
operoinut yritys voi hyvinkin häipyä yhden viikonlopun aikana ja jättää
niin työntekijät kuin viranomaisetkin nuolemaan näppejään.
Vaurastuvassa
Pohjoisessa totuttiin pitkän ajan kuluessa siihen, ettei vakiintuneiden
ja alallaan johtavien teollisuusyhtiöiden käyttäytymistä voi mitenkään
verrata noihin häikäilemättömiin rahastajiin. Laillisuushan on täällä
kunniassaan, työelämäsuhteet toimivat, eikä kymmenien ja satojen
miljoonien pitkän ajan investointeja noin vain rahdata yön selkään
paikasta toiseen.
Mutta niin vain on monella paikkakunnalla taas
tullut ikävä entisajan patruunoita, sosiaalisesti suuntautuneita ja itse
omaisuutensa tehneitä kunnon kapitalisteja, jotka tuottojen tahkoamisen
ohessa pitivät huolta kotikontujensa hyvinvoinnista ja huolehtivat
työväestään kehdosta hautaan. Näinhän Kuopion seudulla muistetaan Herman Saastamoinen, Pirkanmaalla G.A. Serlachius ja Turussa Heikki Huhtamäki.
Maailman
suurin matkapuhelinyhtiö Nokia on juuri muistuttanut sekä saksalaisille
että suomalaisille, ettei se ole omistaan huolehtiva vanhan ajan
patruuna. Bochumin tehtaan alasajo ravistelee eurooppalaisten ihmisten
turvallisuudentunnetta ja pyrkii korottamaan yhteisöjen ja kansakuntien
kipukynnystä. Seuraava suuri ja ennalta varoittamaton teurastus ei ehkä
aiheutakaan yhtä suurta protestiaaltoa ja imagolommoa kuin Bochum. Vai
mitä arvelette, salolaiset?
Hyväluontoisiksi patruunoiksi ei ole
syytä kuvitella muitakaan suomalaisia suuryhtiöitä, ei vaikka Suomen
valtiolla sattuisikin olemaan salkussaan huomattava osuus yhtiön
äänivaltaisista osakkeista. Nokia ja StoraEnso ovat tehneet selväksi,
ettei niiden toiminnan perimmäinen tarkoitus ei ole huolehtia omistaan,
vaan omistajistaan. Itä-Lapin tai Ruhrin alueen tulevaisuus, kokonaisten
paikkakuntien näivettyminen tai tuhansien perheiden taloudellinen ja
sosiaalinen katastrofi ovat vain väistyviä muuttujia, kun vastassa on
yhtiön osakkeenomistajien etu.
Valtiovallankaan ei
pidä vaarantaa omistaja-arvoa puuttumalla palkkajohtajien päätöksiin,
opettaa eräskin pörssianalyytikko lehtihaastattelussaan. Sijoittajathan
voisivat tulkita valtion puuttumisen merkiksi siitä, että yhtiöllä voi
olla jotain muitakin velvoitteita kuin tuottojen tekeminen.
Kun
laajasti ymmärretyllä ja aidolla yhteiskuntavastuulla on näin pyyhitty
takapuolta, voi kysyä jääkö arvostetun suuryhtiön ja kehitysmaissa
huseeraavan rosvokapitalistin välille enää muuta kuin mittakaava- ja
aste-ero. Tavoite on yhteinen: omistajien vaurastuttaminen. Kaikki muut
pyrinnöt ovat tuolle tavoitteelle alisteisia.
Ja ylärajaahan vaurastuttamiselle ei ole. Gandhi
muistutti aikoinaan, että vaikka maailman vauraus riittääkin
tyydyttämään kaikkien ihmisten tarpeet, se ei koskaan riitä edes yhden
ihmisen ahneudelle.(*
*) ”The world has enough for everyone’s needs but never enough for even one man’s greed.”
_____________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2008
