tiistai 10. marraskuuta 2009

Vain muutaman mansikan tähden

Poliisin ja ihmisoikeusaktivistien iskuryhmä vapautti lokakuussa Thaimaan rannikolla 18 burmalaista ihmiskauppiaiden uhria. He olivat luulleet lähtevänsä tehdastyökeikalle Thaimaahan, mutta päätyivätkin orjatyöhön kalastusalukselle.

Kuulostaa kummalliselta, mutta uutinen toi mieleeni - mansikat. Kotipakastimeen kesällä säilötyt marjat olivat muuttuneet oudon kitkeriksi, kun olin tullut perehtyneeksi poimijoiden työehtoihin. Jo ennestään tiesin, etteivät kesäpaikkamme kulmilla heinäkuussa liftaavat venäläistytöt kuulu paikkakunnan suurituloisiin. Mutta oli järkytys huomata, millaisilla pelisäännöillä pohjoismaiset marjantuottajat ja alan teollisuus ovat valmiita raaka-aineitaan hankkimaan.

Koska me suomalaiset emme enää suostu hikoilemaan mansikkapelloilla ja marjametsissä tarpeeksi halvalla, marjasatoja pelastamaan on tuotettu ensin lähialueiden, sitten kaukomaiden marjanpoimijoita. He tekevät työtään urakkapalkalla eli kilohinnalla. Tienestin ratkaisevat työtahti, sorminäppäryys ja työpäivän pituus – sekä se löytyykö mättäiltä poimittavaa. Pääsääntö on, että takuupalkkoja sadepäivien, sairastumisen tai kehnon marjasadon varalta ei makseta.

Miltei poikkeuksetta ulkomaiset poimijat eivät ole työsuhteessa suomalaiseen isäntäänsä. He ovat ”itsenäisiä yrittäjiä”, ulkoministeriön mielestä ”turisteja”, jotka myyvät työnsä tulokset asiakkaan eli marjayrittäjän ennalta määräämään hintaan vailla mahdollisuutta neuvotella korvauksen suuruudesta. Ja mikä pahinta, heidät on värvännyt lähtömaassa operoiva työvoimajobbari, jonka katteettomista lupauksista, kiskurihinnoittelusta tai velanperintämenetelmistä suomalaisen yrityksen ei tarvitse ottaa minkäänlaista vastuuta.

Kätevä järjestely, vai mitä? Työn teettäjän vastuu työn tekijöistä on ulkoistettu suomalaisen valvonnan ulottumattomiin. Yrittäjän riskistä iso osa taas on ulkoistettu työntekijöille, siis tuotantoketjun köyhimmälle osalle, kuten suuressa maailmassakin on tapana. Ja koko paketti täysin laillisesti, työviranomaisten ja ulkoministeriön siunauksella.

Talouskeskustelussa tätä kutsutaan jäykkien työmarkkinarakenteiden keventämiseksi, työelämän joustavuuden lisäämiseksi tai sopeutumiseksi maailmanmarkkinoiden muutoksiin. Köyhien hyväksikäytöksi, riistoksi tai ihmiskaupan kaunistelluksi muodoksi järjestelyä kutsutaan harvemmin, vaikka käytännön seuraukset antaisivat aihetta.

Kansanedustaja Kimmo Kiljunen pyysi kesällä tapaamiaan ukrainalaistyttöjä laskemaan, paljonko heille jäi käteen Porin lähelle tehdyltä kuuden viikon mansikkakeikalta. Tulos: 15 euroa päivässä, eivätkä ne olleet mitään pätkäpäiviä.

Tämän päivän Suomessa tuo ei enää riitä uutiseksi. Sen sijaan thaimaalaisten poimijoiden marjaretki Ruotsiin ja Suomeen sai jo meilläkin runsaasti huomiota. Poimijoiden kotimaassa retki johti inhimillisiin murhenäytelmiin ja henkilökohtaisiin vararikkoihin, joista täkäläiset marjayhtiöt tai viranomaiset eivät ottaneet vastuuta, mutta sanomalehtien järkyttyneet lukijat ottivat.

Siirtotyöläisten riistoa ja ihmiskauppaa vastustava thaimaalainen verkosto NAT kirjelmöi viimeksi lokakuussa marjanpoimijoiden työoloista Ruotsin viranomaisille. Yli 400 Ruotsissa ja Suomessa työskennellyttä poimijaa on jo liittynyt verkoston jäseniksi.

Burmalaiset orjatyöläiset ja thaimaalaiset marjastajat eivät valitettavasti ole kaukaa haettu rinnastus. Täällä poimijat tosin päätyivät juuri siihen maahan ja siihen työhön mitä heille oli luvattukin – toisin kuin burmalaiset orjatyöläiset. Meillä marjastajia ei pidetä metsässä ja mansikkapelloilla väkivalloin, kuten orjatyöläisiä aluksellaan. Mutta - kuten useimmat ihmiskaupan uhrit – myös monet poimijat on houkuteltu matkaan tyhjillä lupauksilla helposta työstä ja ruhtinaallisista ansioista. Ja kuten useimmat ihmiskaupan uhrit, heidät sitoo työhönsä kiskontaa muistuttava velka välittäjälle. Siitä edes osittain suoriutuakseen heidän on pakko tehdä urakkansa loppuun, oli se miten kehnosti palkattu tahansa.

Ensi kesänä en taida tinkiä torilla marjalaatikon hinnasta. Sen sijaan kysäisen, onko tuottaja kenties käynyt marjassa ihmisjobbareiden kanssa.

___________________________________________________________________
Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2009
Lue jatkojuttun aiheesta vuodelta 2010, kun SASK oli teettänyt tutkimuksen marjanpoimijoiden työoloista: Köyhin kantaa riskin 

lauantai 15. elokuuta 2009

Opintomatkoja maan viisaille

Kun maan suurin ammattijärjestö vaihtoi keväällä puheenjohtajaa, maan suurin sanomalehti kysyi omalta viisastenkerholtaan, onko nykymuotoisella ammattiyhdistysliikkeellä tulevaisuutta. Useimmat vastaajat pitivät ammatillista järjestäytymistä välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta moittivat suomalaisia liittoja työttömien, pätkätyöläisten, nuorten ja naisten unohtamisesta. Tuttu luettelo myös kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen sisällä jo pitkään käydyssä keskustelussa.

Jotkut vastaukset saivat kuitenkin toivomaan, että joukolle maan viisaita järjestettäisiin pikimmiten opintomatkaohjelma ammattiyhdistystietouden kannalta opettavaisiin kohteisiin.

Historiantutkija Markku Ruotsilan voisi esimerkiksi lähettää pitkälle opintomatkalle Guatemalaan, Filippiineille tai Thaimaahan. Hän toivoi ay-liikkeen näivettyvän mahdollisimman nopeasti pois, jotta ”suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö” voisivat paremmin. Kohdemaissa Ruotsilan visio on toteutunut sikäli, että ammattiyhdistysliike on näivettynyt, näivetetty tai pamputettu pois tai lähes olemattomiin. Niinpä historioitsija voisi nyt omin silmin havainnoida, miten tässä ihannetilassa voivat demokratia ja talous sekä vapauttaan ja päätösvaltaansa arvostavat yksilöt.

Helsingissä ilmestyvän englanninkielisen Six Degrees -lehden päätoimittaja Alexis Kouros taas on ehdottomasti ansainnut opintomatkan Kiinaan. Hänen mielestään ammattiliittojen pitäisi muuttua työvoimanvuokraustoimistoiksi, jotka solmisivat jäsentensä kanssa työehtosopimuksia ja myisivät tai vuokraisivat niitä joustavasti työnantajille. Kiinan vientiteollisuusvyöhykkeellä Kourosin visio on jo osittain toteutunut. Siellä huomattavan osan työvoimasta välittävät alan vuokrayhtiöt, vieläpä virallisen ammattijärjestön suojeluksessa. Yrityksille järjestelmä on tavattoman joustava, ja sosiaaliset seuraukset ovat kohtalaisen helposti havainnoitavissa.

Ruotsilan, Kourosin ja muutaman muun visioita ammattiyhdistysliikkeestä voisi pitää vitsinä, elleivät ne niin hätkähdyttävästi palauttaisi mieleen Suurta Suunnitelmaa, joka maailmalla tunnettaan neoliberaalina projektina. Sen perusajatus - talouden, kaupan, investointien ja rahaliikkeiden vapauttaminen kaikenlaisesta sääntelystä - on edennyt maailmalla pitkälle. Finanssikriisi ja talousromahdus ovat tosin heikentäneet sen suosiota, mutta moni odottaa ja toivoo jo sen uutta tulemista.

Lukemattomissa maissa uusliberalismin opinkappaleet on ajettu sisään myös työmarkkinoille ja työelämään. Niiden mukaan työlainsäädännön tulisi olla mahdollisimman väljä, työaikoja ja muita työsuhteen ehtoja tulisi säännellä mahdollisimman vähän, eikä työsuhdetta tulisi kuormittaa palkallisilla vapailla, äitiyslomilla tai muilla sosiaalietuuksilla. Missään tapauksessa työntekoa ei pitäisi säädellä millään lain minimirajat ylittävillä sopimuksilla. Ja luonnollisesti tämä malli toteutuu puhtaimmillaan, kun ammattiyhdistysliike on tavalla tai toisella siirretty marginaaliin.

Kun kansainvälinen työjärjestö ILO ja kansainvälinen ammattiyhdistysliike lanseerasivat aikanaan käsitteen Decent Work, ihmisarvoinen työ, sen keskeisimpiin väittämiin kuului, ettei ihmisen työ ole kauppatavaraa. Jos työ typistetään pelkäksi markkinoilla myytäväksi ja ostettavaksi hyödykkeeksi ja työsuhde ostosopimukseksi, riisutaan työnteolta samalla sen tärkeimmät sosiaaliset ja inhimilliset ulottuvuudet ja työnantajalta kaikki työn teettämiseen liittyvä yhteiskunnallinen vastuu. Juuri tähän neoliberaali projekti työelämässä pyrkii. Ja juuri tähän kansainvälinen ammattiyhdistysliike viittaa nimittäessään kehitystä termillä Race to the bottom, kilpailu pohjalle saakka.

Tuleva europarlamentaarikko Sampo Terho (perus) esitteli alkukesästä television ajankohtaisohjelmassa vaalityöntekijänsä, Vietnamista Suomeen muuttaneen naisen, joka pyörittää Helsingissä omaa ravintolaansa. Katsojat saivat tietää, ettei tuleva euroedustaja ole muukalaisten vihaaja ja että on olemassa myös perussuomalaisille kelpaava mallikelpoinen maahanmuuttaja: itsensä kovalla työllä elättävä, nurkumaton raataja. Ja mikä parasta, tämä malliyksilö haluaisi siunata omalla työmoraalillaan kaikkia suomalaisia.

Vietnamilaisrouvan mielestä Suomessa on nimittäin liikaa etuja ja liian vähän ahkeruutta, liian tiukat sopimukset, palkkaehdot ja työajat. Parempi olisi, jos suomalaiset(kin) suostuisivat tulemaan työhön miten lyhyeksi ajaksi tahansa, milloin tahansa vain työnantaja sattuu tarvitsemaan, ravintoloitsija opetti.

Juttu toi mieleen tuoreen tutkimusraportin, jossa kerrottiin kiinalaisten suuryritysten invaasiosta Afrikkaan. Raportin mukaan kiinalaiset yhtiöt tuovat mukanaan tuhatmäärin kiinalaisia työntekijöitä, vaikka tarjolla olisi runsaasti myös halpaa mustaa työvoimaa.

Miksi?

Siksi, että afrikkalaisia palkatessaan voi joutua noudattamaan lain mukaisia työaikoja ja palkkaehtoja – ellei halua ammattiliiton puuttuvan asiaan. Kiinalainen tuontityöläinen taas mukautuu täysin työnantajan tarpeisiin. Hän suostuu työskentelemään työnantajan määräämällä palkalla mihin vuorokaudenaikaan tahansa, miten pitkiä jaksoja tahansa ja millaisissa oloissa tahansa. Eikä hän osaa kaivata ammattiliittoa apuun.

Sellaiseen maailmaanko meidänkin tulisi pyrkiä?

___________________________________________________________
Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä elokuussa 2009

tiistai 10. helmikuuta 2009

Brad Pittinä Brasiliassa

En uskonut olevani vähääkään filmitähden näköinen, mutta usko horjui hetkeksi Maailman sosiaalifoorumin yleisötungoksessa Belémissä. Viehättävä neito tai rouva toisensa jälkeen halusi yht’äkkiä valokuvaan kanssani. Välillä heitä tupsahti kainaloon kokonainen parvi, välillä joku brasilialaisnuorukainen kohteliaasti tiedusteli, suostuisinko valokuvattavaksi hänen kauniin tyttöystävänsä kanssa.

Ja minähän poika suostuin! Poseerasin tyttöjen, äitien, tätien ja mummojen kainalossa ja päädyin ties kuinka moneen perhealbumiin, kännykkäkamerarinkiin ja nettiyhteisön kuvakokoelmaan.

Sitten huomasin, että muitakin suomalaisryhmämme jäseniä kuvattiin ahkerasti, varsinkin erästä vaaleatukkaista savolaisneitoa. Vaalean ihonvärin ja erilaisen ulkomuodon lisäksi kuvaajat olivat pongannet kaulassamme roikkuvat osanottajakorttit, joissa luki näkyvästi Finlândia. Brasilian Amazonasin asukkaille se on suunnilleen eksoottisin paikka, minkä maailmasta voi löytää, kenties pohjoisnapaa lukuunottamatta. Ja sellaisen paikan elävähän pitää saada mukaan omaan turistikuvien albumiin!

Muitakin kaukaisten maailmankolkkien eksoottisia kansoja kuvattiin, varsinkin afrikkalaisia, joista osa oli sonnustautunut t-paitojen sijasta värikkäisiin perinneasuihinsa. Sosiaalifoorumin suosituin valokuvamalli –kilpailun voittivat kuitenkin ylivoimaisesti Amazonasin sademetsäintiaanit. He osallistuivat Belémin tapahtumaan suurin joukoin ja täydessä sotisovassa, tukaaninsulkapäähineitä ja koko vartalon peittäviä rituaalimaalauksia myöten. Ulkomaiset kuvausryhmät ja osanottajat piirittivät intiaaniyhteisöjen edustajia koko kuuden päivän tapahtuman ajan, epäilemättä riesaksi asti.

Parán osavaltio on viiden Suomen kokoinen, vielä toistaiseksi pääosin sademetsän peittämä alue. Se oli vuosikymmenet Brasilian unohdettua syrjäkylää, jonka valtaväestön ongelmat ja murheet eivät suuresti järkyttäneet vauraammasta etelästä hallinneen eliitin mielenrauhaa.

Pará ja koko Amazonasin alue on ollut myös Brasilian Villi Länsi, jossa vahvemman ja rikkaamman sana on ollut lain kirjainta vahvempi. Viidakon laki on pantu palvelemaan erityisesti suurmaanomistajia ja sijoittajia, jotka ovat tahkonneet miljoonavoittoja alueen suunnattomilla luonnonrikkauksilla.

Suuromistajien ja lahjotun hallintokoneiston johdolla Brasilian Amazonian sademetsiä on hakattu urakalla soijapelloiksi ja pihvikarjan laidunmaiksi. Alkuperäisestä alueesta on tuhottu noin viidesosa, ja koko ajan metsää kaatuu 20.000 neliökilometrin vuosivauhtia. Pihvilihan ja soijan maailmanmarkkinan nousu on edelleen kiihdyttänyt laittomia hakkuita.

Paikallinen valtakoneisto sai pitkään toteuttaa politiikkaansa piilossa ulkomaailman katseilta. Hakkuita vastaan nousseet jokivarsien kyläläiset ja alkuperäiskansat hiljennettiin lakiteknisilä vippaskonsteilla, uhkailulla tai avoimella väkivallalla. Kolmen vuosikymmenen aikana suurtilallisten palkkaamat pistolerot ovat murhanneet noin tuhat ammattiliittojen, kansanliikkeiden ja kyläyhteisöjen aktiivia siksi, että nämä organisoivat asukkaiden vastarintaa laittomia hakkuita ja maananastuksia vastaan.

Belémissä tai muualla Amazonialla kansainvälisiä suurtapahtumia on järjestetty harvoin, jos koskaan. Silti paikallisen väen kuvausintoa ei selitä pelkkä inhimillinen mielenkiinto eksoottisia ulkomaaneläviä kohtaan. Amazonian asukkaille kansainvälisen yhteisön näyttävä läsnäolo on elävä todistus siitä, etteivät he ole kamppailussaan yksin ja ettei maailmalle ole yhdentekevää, mitä heidän elinympäristölleen tapahtuu.

Lulan presidenttikausi ja paikalliset vallanvaihdokset ovat kyllä sysänneet liikkeelle useita väestön kannalta myönteisiä uudistuksia. Kansanliikkeiden katkera kokemus on silti osoittanut, ettei Amazonian puolustaminen onnistu ilman kansainvälisten yhteistyökumppaneiden vahvaa tukea.

Entäs se Brad Pitt?

Häntä ja Angelina Jolieta odotettiin tosiaankin sosiaalifoorumin superjulkkiksiksi Lulan ja neljän muun presidentin jälkeen. Jo etukäteen tiedettiin, etteivät turvamiehet päästä yleisöä kuvausetäisyydelle yhdestäkään merkkihenkilöstä. Siksipä mekin jouduimme filmitähtien ja presidenttien korvikkeiksi kotialbumeihin, me kalvakkaat, hiekkatien väriset suomalaiset ja hehkuvan sinisiin sulkapäähineisiin pukeutuneet Amazonasin intiaanit.


_________________________________________________________________
Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2009.