Säädyllinen tehdas haastaa kilpajuoksun pohjalle

Dominikaanisessa tasavallassa Hispaniolan saarella on käynnissä kokeilu, jonka sujumista maailmalla seurataan ristiriitaisin tuntein. Laboratoriona toimii Villa Altagracian vapaatuotantoalueella helmikuussa avattu vaatetehdas. Se tuottaa T-paitoja ja huppareita Yhdysvaltoihin ja työllistää nyt suoraan 120 henkeä.


Kylän suojeluspyhimyksen mukaan nimensä saanut Alta Gracia on entinen korealaisen BJ&B-yhtiön tehdas, josta yhtiö potkaisi viimeiset 600 työntekijää pellolle vuonna 2007. Ennen sulkemista paikalliset asukkaat, ay-liike ja kansainväliset verkostot ehtivät kampanjoida pari vuotta laitoksen alasajoa vastaan. Kampanjoinnin kohteina olivat erityisesti merkkiyhtiöt Nike ja Reebok, joille tehdas tuotti lippalakkeja.

Kampanjointi ei saanut korealaisyritystä taipumaan. BJ&B osoittautui alalle tyypilliseksi heinäsirkaksi, joka hyppii ketterästi maasta toiseen halvimman työläisen perässä ja käyttää hyväkseen kaikki isäntämaan edut niin kauan kuin niitä on tarjolla. Dominikaanisessa tasavallassa lihavimmat bonukset kuivuivat vuonna 2005, kun monikuitusopimuksen nimellä tunnettu tullivapausjärjestely päättyi. Viimeinen pisara yhtiölle oli se, että tehtaan kovia kokeneet työntekijät perustivat ammattiliiton ja alkoivat vaatia laillisten työaikojen ja minimipalkkojen noudattamista.

Helmikuussa avattu Alta Gracia on toista maata. Se sallii ammatillisen järjestäytymisen, neuvottelee liiton kanssa työehtosopimuksen ja on sitoutunut poikkeuksellisen tiukkoihin työelämän standardeihin. Niistä ylivoimaisesti tärkein on elämiseen riittävä palkka, jonka tehdas takaa kaikille työntekijöilleen.

Ei siis ihme, että tehtaaseen töihin päässeet naiset ja heidän perheensä tuntevat saaneensa lottovoiton. Normaalityöaikaa tekemällä Alta Gracian työntekijät ansaitsevat runsaat 380 euroa kuukaudessa, kolme ja puoli kertaa enemmän kuin maan vapaatuotantoalueiden tämänhetkinen minimipalkka. Ylitöistä maksetaan lailliset korvaukset, ja tehtaan työympäristö suojalaitteineen on entiseen verrattuna toisesta maailmasta.

ooo000ooo

Tehtaan uusi omistaja on yhdysvaltalainen Knights Apparel, joka teettää vaatteita 30 tehtaassa eri puolilla maailmaa. Yhtiön perustaja ja omistaja Joe Bozich päätti tehdä kunnon työoloista brändin ja dominikaanitehtaasta brändin lippulaivan. Hän uudisti tehtaan tuotantotiloja puolella miljoonalla dollarilla ja lyöttäytyi yhteistyöhön työoloja valvovan Workers Rights Consortium -verkoston kanssa. Knights ja WRC sopivat, että Alta Gracian tuotannossa noudatetaan WCR:n eettistä ohjeistoa, johon kuuluu myös elämiseen riittävä palkka. Sen lähtötaso määriteltiin Dominikaanisessa tasavallassa tehdyllä kenttätutkimuksella.
Kumppani ei ollut huono valinta: Workers Rights Consortium on USA:ssa toimiva 186 yliopiston eettinen verkosto, joka painostaa vaateyhtiöitä kunnioittamaan työntekijöiden oikeuksia. Yliopistojen logoilla varustettujen vaatteiden myynti on miljoonabisnes, josta myös Knights Apparelilla on oma siivunsa.
Alta Gracian tehtaan avauduttua Knights on onnistunut hankkimaan sille tilauksia jo 400 yliopistokaupasta. Tehtaan T-paitoja myydään Niken ja Adidaksen merkkipaitojen rinnalla kilpailukykyisellä hinnalla, jota ei ole palkkojen kolminkertaistamisesta huolimatta korotettu. Myyntiä tukee hikipajoja vastustavan opiskelijaliikkeen innokas kampanjointi.

ooo000ooo

Alta Gracia haastaa röyhkeästi perinteisen markkina-ajattelun, jonka mukaan kilpailu väistämättä pakottaa yhtiöt hakemaan halvinta palkkatasoa ja keveintä työelämän sääntelyä. Siksi kokeilulla on runsaasti epäilijöitä – myös niitä, jotka suorastaan toivovat sen epäonnistuvan.
Myös runsaasti kysymyksiä pilotti herättää. Pitäisikö esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen ja kampanjajärjestöjen ryhtyä jakamaan julkisesti tunnustusta yhtiöille, joilla on kouraantuntuvaa näyttöä pyrkimyksestä työolojen parantamiseen? Vai kuulostaako Alta Gracian tapaus liian hyvältä monistuakseen myös muualle?

Samaa tuntuu miettivän tehtaassa työskentelevä  ammattiliiton puheenjohtaja Maritza Vargas, jolle edellinen korealaisomistaja antoi potkut järjestäytymisen vuoksi. New York Times pyysi häntä vertaamaan nykyistä työpaikkaansa alueen muihin tehtaisiin: ”Ero on kuin taivaallisen ja maallisen”, rouva Vargas vastasi.

_____________________________________________________
Julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä joulukuussa 2010 

Tyrmässä palkan puolesta

Nainen sanoo sen iloisesti ja huolettomasti, kuin kertoisi kastuneensa sateessa: ”Kyllä, minäkin olin vankilassa melkein kuukauden, ainakin kolme meistä oli.”

”Pitää paikkansa, minutkin heitettiin putkaan”, vahvistaa toinen seminaarin puhujista, päättäväisen ja optimistisen oloinen nainen. Nurkassa projektoria käyttävä mies nostaa ujosti kätensä. ”Babul oli myös, ja hänet mukiloitiin todella pahasti”, naiset osoittavat.

Hamiz, Kalpona ja Babul päätyivät tyrmään, koska Bangladeshin vaatetehtailijat ja viranomaiset pitivät heitä  osasyyllisinä maan vaatetustyöläisten mielenosoituksiin ja spontaaneihin lakkoihin. Liikehdintä koetteli maan tärkeimmän vientituotteen mainetta koko alkuvuoden.

Laajan kansainvälisen painostuksen ja kotimaisen lakkoliikkeen tuloksena Bangladeshin hallitus taipui lopulta korottamaan maan vaatetustyöläisten laillisia minimipalkkoja marraskuun alusta lukien. Korotus ei ammattiliittojen ja kansalaisjärjestöjen mielestä riitä nostamaan Bangladeshia ylös nälkäpalkkaluokasta, mutta sekin oli tehtailijoiden mielestä liikaa. Ammattiliitot ja kansalaisryhmät joutuivat heti perustamaan oman seurantaryhmän valvomaan, että lakia myös noudatetaan ja palkat tehtaissa nousevat.

Järjestöjen mukaan kolmisensataa työläisaktiivia on ollut Bangladeshin vankiloissa syytettyinä mellakoinnista tai levottomuuksien lietsonnasta. Myös vapautetuilla on niskassaan syytteet, joiden käsittely saattaa kestää vuosikausia. Kaikki putkassa käyneet joutuvat joka tapauksessa vaikeuksiin työpaikallaan ja saman tien tehtailijoiden mustalle listalle.

ooOOoo

Bangladeshin vaatetustyöläisten esitys kansainvälisen Clean Clothes –kampanjan foorumissa oli havainnollinen muistutus siitä, millaista on olla ammattiliittoaktiivi kehitysmaassa. Ja kun kyseessä on juuri Bangladesh ja sen vaatetusteollisuus, tie kohti työntekijöiden perusoikeuksia on tavallistakin kivisempi.

Bangladeshissa toimii jo 4500 vaatetehdasta. Ne työllistävät suoraan yli kolme miljoonaa työläistä ja tuottavat 80 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Alan työntekijöiden keski-ikä on 21 vuotta. Yli puolet on nuoria perheenäitejä, jotka ovat joutuneet jättämään lapsensa sukulaisten hoiviin kotikylään päästäkseen tienaamaan perheelle jokapäiväistä riisiannosta.

On vaikea kuvitella helpommin hyväksikäytettävää joukkoa kuin nuo puoliksi luku- ja kirjoitustaidottomat maalaistytöt, joiden ainoa kiinnekohta uuteen elinympäristöönsä on tehdassali ja työnjohtaja. Yhtä vaikea on löytää keinot, joilla ammattiliitto voisi lähestyä näitä oikeuksistaan täydellisen tietämättömiä ja pelokkaita ihmisiä.

Vastapuoli sen sijaan on paaluttanut asemansa tukevasti. Tehtailijat ovat suojautuneet järjestäytymistä vastaan estämällä laajalti vapaiden ammattiliittojen toiminnan ja perustamalla tukun keltaisia ammattijärjestöjä, joiden johto on työnantajan nimittämä. Tuhansien vaatetehtaiden maahan on rekisteröity 150 vaatetusalan ammattiliittoa. Niistä 25 toimii, loput ovat olemassa lähinnä paperilla tai tehtailijan lompakossa.

Alan työnantajien, poliittisten päättäjien ja viranomaisten välille on rakennettu tiivis hyvä veli -verkosto, jota vaateyritysten raha voitelee. Kuvaavaa on, että maan parlamentin jäsenistä joka kymmenes on vaatetustehtailijoita tai näiden sukulaisia ja perheenjäseniä.

Revi sitten siitä, sanoisi heikompitahtoinen, mutta Bangladeshin vähäväkiset vapaat ammattiliitot eivät hellitä. Myös Hamiz, Kalpona ja Babul aikovat painostuksesta ja oikeusjutuista huolimatta jatkaa julkista toimintaansa ja kannustaa työntekijöitä järjestäytymään.

ooOoo

Kansainvälinen Clean Clothes-kampanja kumppaneineen kokoontui Turkin Gönenissa kahden tunnin lauttamatkan päässä Istanbulista. Vaivalloisista liikenneyhteyksistä huolimatta paikka oli kokoukselle mitä luontevin.

Kamppailussa tekstiili- ja vaatetustyöväen oikeuksista Turkki on eurooppalaista etulinjaa. Lakiin kirjoitettua oikeutta kuulua ammattiliittoon koetellaan alan työpaikoilla viikoittain. Ei auta, että turkkilaisten tehtaiden huivipäiset naiset ahkeroivat vaatteita ja kasseja myös tunnetuille luksusmerkeille, joilla luulisi olevan varaa huolehtia tuotteidensa eettisestä tasosta. Esimerkiksi Prada ei tähän päivään mennessä ole osoittanut minkäänlaista tukea naisille, jotka sen suuri sopimusvalmistaja Desa irtisanoi tekaistuilla syillä heti, kun nämä olivat perustaneet ammattiliiton.

Kongressitilana Turkissa toimi tapahtuman henkeen sopivasti paikallisen metalliliiton koulutuskeskus. Se uhmaa Marmaranmeren aaltoja hiekkaisella vesijättömaalla riisipeltojen keskellä.

Aina kahvitauon päättyessä keskuksen käytävillä kajahti Warzawianka, sata vuotta vanha puolalainen marssi. Se esitettiin modernisoituna turkkilaisversiona, joka riehakkuudessaan kuulostaa aivan Itä-Euroopan juutalaisten klezmer-musiikilta. Suomen kapinavuonna 1918 marssiin tehtiin ne meille tutut sanat: ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa…”

________________________________________________________________
Teksti on julkaistu kolumnina SASKin nettisivuilla marraskuussa 2010

Köyhin kantaa riskin

”Mitä pahaa ne thaimaalaiset ovat teille tehneet?”, kysyy tunnettu marjayrittäjä puhelimessa.

Arvaan, että kyse on haastattelumatkasta, jonka thaimaalainen tutkija teki elo-syyskuussa pohjoisen Suomen marjaleireissä. Kahden viikon retki vahvisti, että Thaimaasta Suomeen lennätetyt poimijat ahkeroivat oloissa, joissa useimmat suomalaiset eivät mistään hinnasta suostuisi työskentelemään.

Tarjolla on järjettömän pitkiä työpäiviä ja alkeellinen majoitus keskellä ei mitään, vapaapäiviä vähän tai ei lainkaan. Kotiin viemisiksi saa tuurista ja säistä riippuvan summan euroja, osa ei saa rahaa ollenkaan, osa saa pelkät velat.

Kuulostaako houkuttelevalta?

”Me kun emme tahdo mitään muuta kuin hyvää näille poimijoille ja heidän perheilleen”, marjayrittäjä sanoo loukkaantuneen kuuloisena.

En epäile hänen sanojaan. Mukavana miehenä tunnettu yrittäjä on väleissä väkensä kanssa. Ilmeisen vilpittömästi hän uskoo olevansa poimijoille myös jonkinlainen hyväntekijä. Hänhän on järjestänyt köyhille maalaisille Suomeen keikan, jolta moni voi palata kotiin mukavan rahasumman kanssa, ellei suorastaan upporikkaana.

Ja onko se väärin, että näin saadaan luonnonmarjat talteen metsistä, kuluttajille kotimaisista raaka-aineista tehtyjä tuotteita ja teollisuuteen työpaikkoja?

Eipä tietenkään se olisi väärin, jos kaikki sujuisi kuten haavekuvassa. Paha vain, ettei järjestely takaa ihmisarvoista työtä eikä säädyllistä ansiota läheskään kaikille poimijoille, olivat nämä kuinka ahkeria hyvänsä. Järjestely kaataa marjateollisuuden raaka-ainehankinnan suurimmat riskit kokonaan poimijoille, tuotantoketjun alimmalle ja köyhimmälle portaalle. Se muuttaa marjanpoiminnan työnteosta pakkoyrittäjyydeksi – malli jota on tarjottu jo muuallekin Suomeen.

Jos marjanpoimijoita koskeva järjestely nykymuodossaan yleistyy, se leviää pian uusille aloille. Ahneet välikädet ja työvoimajobbarit saavat lisää pelitilaa ja heidän jälkensä voivat johtaa hyvinkin sameille vesille.

Marjayrittäjä väittää, että thaimaalaisille poimijoille tehtiin vahinkoa, kun marjastajien puheille lähetettiin tutkija ja tuloksia julkistettiin. (* Keskusteluhan voi johtaa siihen, että asiaan puuttuu viranomainen tai – mikä pahinta – joku poliitikko.

Toivottavasti niin käy pian. Toivottavasti poliitikot ja viranomaiset esittävät ääneen saman kysymyksen, jonka thaimaalainen tutkija kysyi: ”Miten voi olla mahdollista, että kokonainen teollisuudenala on päässyt rakentamaan raaka-ainehuoltonsa ulkomailta kutsuttavien turistien varaan?”

*) Thaimaalainen tutkija Junya Lek Yimprasert kiersi SASKin toimeksiannosta marjanpoimijoiden leirejä eri puolilla Suomea ja haastatteli poimijoita ja yrittäjiä. Tutkimusraportti antoi karun kuvan poimijoiden työoloista ja tienesteistä.

Mitä yhteistä on burmalaisilla orjatyöläisillä ja Suomessa työskentelevillä marjanpoimijoilla? Lue syksyllä 2009 kirjoitettu kolumni "Vain muutaman mansikan tähden"

__________________________________________________________________

Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä lokakuussa 2010

Tekoja vai selityksiä?

Suosi suomalaista, vaikka se tehdäänkin Aasiassa, kehottaa Haltin toimitusjohtaja Martti Uusitalo lehtihaastattelussaan(*. Aiheena on Puhtaat vaatteet –kampanjan julkistama selvitys, jonka mukaan Halti ei valvo käytännössä juuri mitenkään Kiinassa ja Vietnamissa tehtyjen vaatteidensa eettisyyttä.

FinnWatchin tuottama selvitys perustuu yritysten itsensä antamiin tietoihin ja vastauksiin. Niinpä Uusitalolla ja toisella haastatellulla, Halosen toimitusjohtajalla Pekka Halosella onkin ollut ilmeisen epäkiitollinen tehtävä selittää, etteivät asiat ihan niin kehnolla tolalla olekaan.

Valitettavasti selitykset saavat vaateyrittäjät näyttämään siltä, että heidät on yllätetty kiusallisesti housut kintuissa. Muuten kai tunnettujen yhtiöiden ykkösmiehet eivät voisi päästää suustaan niin pulskia sammakoita kuin he Aamulehden tentissä tekevät.

Uusitalo ilmoittaa, että Haltissa kyllä tiedetään, mitä heidän käyttämiensä tehtaiden tuotantolinjalla tapahtuu. ”Puutumme aina, jos tehtaassa paljastuu väärinkäytöksiä”, hän vakuuttaa. Halti ei toimitusjohtajan mukaan puutu tehtaiden palkkoihin, mutta valitsee kuitenkin tehtaat ”niin, että ne noudattavat minimipalkkoja”.

Miten tuo kaikki on mahdollista, jos Halti ei tee lainkaan omia eettisyystarkastuksia eikä kuulu mihinkään ammattimaisesti tarkastuksia tekevään kansainväliseen verkostoon? Telepatiallako?

Kiinassa lukemattomat tehtaat ovat jääneet kiinni kaksinkertaisesta palkka- ja työaikakirjanpidosta. Niin Kiinan kuin Vietnaminkin vaatetustehtaissa on erittäin tavallista, että laillisen minimipalkan tasolle yltää vain tolkuttomalla määrällä ylitöitä, joita ei kirjata ylitöiksi. Mutta Haltia nämä ongelmat eivät jostain oudosta syystä koske, vaikka tehtaissa tehdään vain laaduntarkastuksia.

Halosen toimitusjohtaja tähdentää olleensa rehellinen, kun kertoi tutkijalle yrityksensä yhteyksistä kenraalijuntan Burmaan. ”Kaikki eivät vastaa yhtä rehellisesti”, Pekka Halonen arvioi. Burmasta Halonen hairahtui toimitusjohtajan mukaan hankkimaan, koska kaikkea ei voi tietää ja kun ”suomalainen tavarantoimittaja sanoi, että siellä on siistit ja hyvät tehtaat”.

Kansainvälinen työjärjestö ILO antoi vuonna 2000 kuuluisan suosituksensa, jonka mukaan talousyhteistyötä sotilasjuntan hallitseman Burman kanssa tulee välttää. Erityisesti tämä koskee Burmassa urakoivia tai siellä tavaraa teettäviä yhtiöitä, koska niiden tuottamat rahavirrat pönkittävät vääjäämättä kenraalien ja heidän lähipiirinsä valta-asemaa.

Onko siis ymmärrettävä, että kesti kymmenen vuotta, ennen kuin tieto ILO:n suosituksesta ja Burman oloista kantautui myös suomalaisen muotiyhtiön korviin? Ja miten pitäisi tulkita sitä, että Halosen tuotepäällikkö muistaa Burma-hankinnan taustat tässä lehdessä eri tavalla kuin toimitusjohtaja Aamulehdessä?

Tietoa Burman tilanteesta on ollut saatavilla internetin hakukoneista muutamalla napin painalluksella. Tutkimuslaitokset ja -verkostot ovat tuottaneet läjäpäin raportteja vaatetusalan työoloista ja palkkatasosta Aasian maissa ja esimerkiksi lasten työnteosta Kiinassa – ilmiö jota kumpikaan toimitusjohtaja ei ole itse havainnut.

Ratkaisevaa on se, päättääkö yritys paneutua taustoihin ja varaako se riittävästi resursseja eettisyytensä parantamiseen ja edes jossain määrin uskottavan valvonnan toteutukseen. Se on pitkä tie, ja pienelle perheyhtiölle tietenkin vaikeampi kuin kansainväliseksi brändiksi pyrkivälle olympiajoukkueen vaatettajalle. Mutta yritysjohtajien kommenteista voi päätellä, että kumpikaan ei ole ottanut edes ensimmäistä askelta. Ei vaikka Martti Uusitalo julistaakin, että ”jokaiselle itseään kunnioittavalle brändille eettinen uskottavuus on yhtä tärkeää kuin laatu”.

Halosen toimitusjohtaja todistaa rehellisyytensä kertomalla, miksi yhtiö ei ole liittynyt mihinkään kansainväliseen valvontajärjestelmään: ”Ne maksavat tehtaille aika paljon.”

Kansainvälisen hiihtoliiton FISin hallitukseen vastikään pyrkinyt Martti Uusitalo taas pesee yhtiönsä kädet näin: ”Eihän omista lapsistakaan aina tiedä, missä he menevät”.
 
*) Toimittaja Annina Huhtalan tekemä haastattelu Aamulehdessä 11.4.2010

_____________________________________________________
Julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä toukokuussa 2010

Enemmän, nopeammin, halvemmalla

Vietnamilaisella kalatehtaalla sadat nuoret ja ahkerat kädet puhdistavat tonnikalaa purkkiin. Tehdas on juuri reputtanut asiakasfirmojen teettämän eettisyystarkastuksen ylettömien, siis laittomien ylitöiden vuoksi. ”Tytöt” haluaisivat kyllä tehdä pitempiä päiviä, joten miksi se pitää kieltää, amerikkalainen tuotantojohtaja harmittelee.

Muuten työehdot näyttävät olevan mallillaan. Minimipalkan päälle tehdas tarjoaa työntekijöilleen jopa ilmaiset ateriat.

”Oli pakko”, tuotantojohtaja perustelee kuin anteeksi pyydellen. ”Tyttöjä pyörtyili linjalle, tuli liikaa tuotantokatkoja”.

Mykistyneille vieraille selitetään, että maaseudulta tehdastöihin tulleet nuoret naiset lähettävät mahdollisimman suuren osan palkastaan kotiin. Siksi omista ruokamenoista tingitään niin, etteivät kaikki pysy pystyssä koko kahdentoista tunnin työvuoroa.

Kalatehdas muistui mieleeni Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n uudesta lehdestä, jossa suomalaisia höykytetään kovempaan työntekoon. Liiton talous- ja verovaliokuntaa johtava juristi Petri Niemisvirta ihastelee Brasilian, Kiinan ja Intian hyvää demografiaa - nuorethan jaksavat tehdä töitä ”vähän eri lailla”. Shanghain suomalaisen Business Councilin vetäjä kauhistelee toisessa jutussa, miten Suomessa ”ihmiset viettävät milloin kuuden viikon kesälomia, milloin kahden viikon joululomia”.

Kuin kevätjuhlassa puhuva kansakoulun rehtori EK saarnaa laiskoille oppilailleen, ettei finanssikriisin jälkeen ole paluuta ”vanhaan maailmaan”. Eikä tällä tarkoiteta sääntelemättömiä finanssimarkkinoita, vaan sopimuksin säänneltyjä työmarkkinoita, vuosilomia, ylityökorvauksia ja muita jäykkyyksiä, joita järjestäytynyt ammattiyhdistysliike on luovan ja innovatiivisen yrittäjyyden esteiksi kasannut. 

Olisi helppo kuitata tuo kaikki vuorineuvosten jokavuotiseksi vappusaarnaksi, ellei taustalla niin selkeästi kummittelisi se Suuri Suunnitelma. Globaalissa tuotantoketjussa testattuja työelämän käytäntöjä ajetaan väellä ja voimalla suomalaisille ja pohjoismaisille työmarkkinoille. Neoliberaalin projektin keskeiset opinkappaleet tarjotaan meille kuin luonnonvoimina, joihin ei poliittisilla päätöksillä voi vaikuttaa ja joihin meidän on vain sopeuduttava, jos haluamme säilyttää hyvinvointimme.

Kuten kehitysmaiden tavara- ja palvelutehtaissa, myös suomalaisten on varauduttava tekemään työtä enemmän, pitempään ja tehokkaammin, mieluiten juuri sellaisissa pätkissä kuin teettäjän tarpeisiin kulloinkin sattuu sopimaan. Olen kysynyt tätä ennenkin ja kysyn nyt jälleen: tuollaista maailmaa, tuollaista elämääkö meidän tosiaankin tulisi tavoitella?

_____________________________________________________________

Julkaistu vieraskolumnina Vihreä Lanka -lehdessä vappuaattona 2010