Nainen sanoo sen iloisesti ja huolettomasti, kuin
kertoisi kastuneensa sateessa: ”Kyllä, minäkin olin vankilassa melkein
kuukauden, ainakin kolme meistä oli.”
”Pitää paikkansa, minutkin heitettiin putkaan”, vahvistaa toinen seminaarin puhujista, päättäväisen ja optimistisen oloinen nainen. Nurkassa projektoria käyttävä mies nostaa ujosti kätensä. ”Babul oli myös, ja hänet mukiloitiin todella pahasti”, naiset osoittavat.
Hamiz, Kalpona ja Babul päätyivät tyrmään, koska Bangladeshin vaatetehtailijat ja viranomaiset pitivät heitä osasyyllisinä maan vaatetustyöläisten mielenosoituksiin ja spontaaneihin lakkoihin. Liikehdintä koetteli maan tärkeimmän vientituotteen mainetta koko alkuvuoden.
Laajan kansainvälisen painostuksen ja kotimaisen lakkoliikkeen tuloksena Bangladeshin hallitus taipui lopulta korottamaan maan vaatetustyöläisten laillisia minimipalkkoja marraskuun alusta lukien. Korotus ei ammattiliittojen ja kansalaisjärjestöjen mielestä riitä nostamaan Bangladeshia ylös nälkäpalkkaluokasta, mutta sekin oli tehtailijoiden mielestä liikaa. Ammattiliitot ja kansalaisryhmät joutuivat heti perustamaan oman seurantaryhmän valvomaan, että lakia myös noudatetaan ja palkat tehtaissa nousevat.
Järjestöjen mukaan kolmisensataa työläisaktiivia on ollut Bangladeshin vankiloissa syytettyinä mellakoinnista tai levottomuuksien lietsonnasta. Myös vapautetuilla on niskassaan syytteet, joiden käsittely saattaa kestää vuosikausia. Kaikki putkassa käyneet joutuvat joka tapauksessa vaikeuksiin työpaikallaan ja saman tien tehtailijoiden mustalle listalle.
ooOOoo
Bangladeshin vaatetustyöläisten esitys kansainvälisen Clean Clothes –kampanjan foorumissa oli havainnollinen muistutus siitä, millaista on olla ammattiliittoaktiivi kehitysmaassa. Ja kun kyseessä on juuri Bangladesh ja sen vaatetusteollisuus, tie kohti työntekijöiden perusoikeuksia on tavallistakin kivisempi.
Bangladeshissa toimii jo 4500 vaatetehdasta. Ne työllistävät suoraan yli kolme miljoonaa työläistä ja tuottavat 80 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Alan työntekijöiden keski-ikä on 21 vuotta. Yli puolet on nuoria perheenäitejä, jotka ovat joutuneet jättämään lapsensa sukulaisten hoiviin kotikylään päästäkseen tienaamaan perheelle jokapäiväistä riisiannosta.
On vaikea kuvitella helpommin hyväksikäytettävää joukkoa kuin nuo puoliksi luku- ja kirjoitustaidottomat maalaistytöt, joiden ainoa kiinnekohta uuteen elinympäristöönsä on tehdassali ja työnjohtaja. Yhtä vaikea on löytää keinot, joilla ammattiliitto voisi lähestyä näitä oikeuksistaan täydellisen tietämättömiä ja pelokkaita ihmisiä.
Vastapuoli sen sijaan on paaluttanut asemansa tukevasti. Tehtailijat ovat suojautuneet järjestäytymistä vastaan estämällä laajalti vapaiden ammattiliittojen toiminnan ja perustamalla tukun keltaisia ammattijärjestöjä, joiden johto on työnantajan nimittämä. Tuhansien vaatetehtaiden maahan on rekisteröity 150 vaatetusalan ammattiliittoa. Niistä 25 toimii, loput ovat olemassa lähinnä paperilla tai tehtailijan lompakossa.
Alan työnantajien, poliittisten päättäjien ja viranomaisten välille on rakennettu tiivis hyvä veli -verkosto, jota vaateyritysten raha voitelee. Kuvaavaa on, että maan parlamentin jäsenistä joka kymmenes on vaatetustehtailijoita tai näiden sukulaisia ja perheenjäseniä.
Revi sitten siitä, sanoisi heikompitahtoinen, mutta Bangladeshin vähäväkiset vapaat ammattiliitot eivät hellitä. Myös Hamiz, Kalpona ja Babul aikovat painostuksesta ja oikeusjutuista huolimatta jatkaa julkista toimintaansa ja kannustaa työntekijöitä järjestäytymään.
ooOoo
Kamppailussa tekstiili- ja vaatetustyöväen oikeuksista Turkki on eurooppalaista etulinjaa. Lakiin kirjoitettua oikeutta kuulua ammattiliittoon koetellaan alan työpaikoilla viikoittain. Ei auta, että turkkilaisten tehtaiden huivipäiset naiset ahkeroivat vaatteita ja kasseja myös tunnetuille luksusmerkeille, joilla luulisi olevan varaa huolehtia tuotteidensa eettisestä tasosta. Esimerkiksi Prada ei tähän päivään mennessä ole osoittanut minkäänlaista tukea naisille, jotka sen suuri sopimusvalmistaja Desa irtisanoi tekaistuilla syillä heti, kun nämä olivat perustaneet ammattiliiton.
Kongressitilana Turkissa toimi tapahtuman henkeen sopivasti paikallisen metalliliiton koulutuskeskus. Se uhmaa Marmaranmeren aaltoja hiekkaisella vesijättömaalla riisipeltojen keskellä.
Aina kahvitauon päättyessä keskuksen käytävillä kajahti Warzawianka, sata vuotta vanha puolalainen marssi. Se esitettiin modernisoituna turkkilaisversiona, joka riehakkuudessaan kuulostaa aivan Itä-Euroopan juutalaisten klezmer-musiikilta. Suomen kapinavuonna 1918 marssiin tehtiin ne meille tutut sanat: ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa…”
________________________________________________________________
Teksti on julkaistu kolumnina SASKin nettisivuilla marraskuussa 2010
