Kipukynnystä kasvattamassa

El Salvadorissa Väli-Amerikassa toiminut vaatetustehdas Hermosa lopetti tuotantonsa vuonna 2005 ja jätti maksamatta sekä työntekijöiden palkkasaatavat että miltei kymmeneltä vuodelta rästiintyneet sosiaaliturvamaksut. Hermosan asiakkaina oli useita maineestaan tarkkoja merkkiyhtiöitä, joilta tehtailijan toimintakulttuuri oli jäänyt havaitsematta. Rästejä ei ole vieläkään saatu perityiksi, vaikka yrityksen omistaja käynnisti pian Hermosan sulkemisen jälkeen uuden tehtaan nimellä MB Knitting

Saksalainen tekstiiliyritys taas lopetti tehtaansa Fesin kaupungissa Marokossa sen jälkeen, kun tehtaalle oli perustettu ammattiliitto. Uusi tehdas avattiin sadan kilometrin päähän entisestä, mutta sekin koki saman kohtalon. Kummankin tehtaan irtisanotut työläiset menettivät suuren osan laillisista palkkasaatavistaan.

Onko kukaan kuullut?

Ei tietenkään, koska tehtaiden äkilliset sulkemiset, joukkoirtisanomiset ja omistajien haihtuminen taivaan tuuliin on kehitysmaiden työelämän arkipäivää. Nopean rahastuksen rosvoyhtiöt sukkuloivat erityisesti vaatetus- ja rihkamateollisuudessa, jossa vuokrakoneilla vuokratiloissa operoinut yritys voi hyvinkin häipyä yhden viikonlopun aikana ja jättää niin työntekijät kuin viranomaisetkin nuolemaan näppejään.

Vaurastuvassa Pohjoisessa totuttiin pitkän ajan kuluessa siihen, ettei vakiintuneiden ja alallaan johtavien teollisuusyhtiöiden käyttäytymistä voi mitenkään verrata noihin häikäilemättömiin rahastajiin. Laillisuushan on täällä kunniassaan, työelämäsuhteet toimivat, eikä kymmenien ja satojen miljoonien pitkän ajan investointeja noin vain rahdata yön selkään paikasta toiseen.

Mutta niin vain on monella paikkakunnalla taas tullut ikävä entisajan patruunoita, sosiaalisesti suuntautuneita ja itse omaisuutensa tehneitä kunnon kapitalisteja, jotka tuottojen tahkoamisen ohessa pitivät huolta kotikontujensa hyvinvoinnista ja huolehtivat työväestään kehdosta hautaan. Näinhän Kuopion seudulla muistetaan Herman Saastamoinen, Pirkanmaalla G.A. Serlachius ja Turussa Heikki Huhtamäki.

Maailman suurin matkapuhelinyhtiö Nokia on juuri muistuttanut sekä saksalaisille että suomalaisille, ettei se ole omistaan huolehtiva vanhan ajan patruuna. Bochumin tehtaan alasajo ravistelee eurooppalaisten ihmisten turvallisuudentunnetta ja pyrkii korottamaan yhteisöjen ja kansakuntien kipukynnystä. Seuraava suuri ja ennalta varoittamaton teurastus ei ehkä aiheutakaan yhtä suurta protestiaaltoa ja imagolommoa kuin Bochum. Vai mitä arvelette, salolaiset?

Hyväluontoisiksi patruunoiksi ei ole syytä kuvitella muitakaan suomalaisia suuryhtiöitä, ei vaikka Suomen valtiolla sattuisikin olemaan salkussaan huomattava osuus yhtiön äänivaltaisista osakkeista. Nokia ja StoraEnso ovat tehneet selväksi, ettei niiden toiminnan perimmäinen tarkoitus ei ole huolehtia omistaan, vaan omistajistaan. Itä-Lapin tai Ruhrin alueen tulevaisuus, kokonaisten paikkakuntien näivettyminen tai tuhansien perheiden taloudellinen ja sosiaalinen katastrofi ovat vain väistyviä muuttujia, kun vastassa on yhtiön osakkeenomistajien etu.

Valtiovallankaan ei pidä vaarantaa omistaja-arvoa puuttumalla palkkajohtajien päätöksiin, opettaa eräskin pörssianalyytikko lehtihaastattelussaan. Sijoittajathan voisivat tulkita valtion puuttumisen merkiksi siitä, että yhtiöllä voi olla jotain muitakin velvoitteita kuin tuottojen tekeminen.
Kun laajasti ymmärretyllä ja aidolla yhteiskuntavastuulla on näin pyyhitty takapuolta, voi kysyä jääkö arvostetun suuryhtiön ja kehitysmaissa huseeraavan rosvokapitalistin välille enää muuta kuin mittakaava- ja aste-ero. Tavoite on yhteinen: omistajien vaurastuttaminen. Kaikki muut pyrinnöt ovat tuolle tavoitteelle alisteisia.

Ja ylärajaahan vaurastuttamiselle ei ole. Gandhi muistutti aikoinaan, että vaikka maailman vauraus riittääkin tyydyttämään kaikkien ihmisten tarpeet, se ei koskaan riitä edes yhden ihmisen ahneudelle.(*

*) ”The world has enough for everyone’s needs but never enough for even one man’s greed.”

_____________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2008