Keltaisia liittoja ja työtätekeviä köyhiä

Nokian eläessä nousubuumiaan yritin yhdessä Metalliliiton tutkijan kanssa päästä vierailemaan yhtiön kännykkätehtaalle Meksikossa. Järjestely eteni takkuisesti, ja lopulta vierailu peruuntui kokonaan, vaikka olimme jo matkustaneet varta vasten Reynosaan Yhdysvaltain rajan pintaan.  Ammattiliiton puheenjohtaja tuli tapaamaan meitä linja-autoaseman kuppilaan ja selitti, että tehtaalle ei pääsekään. Siellä on yllättäen inventaario.

 Yritimme kysellä työoloista ja ammattiliiton toiminnasta, mutta miehen antamat tiedot olivat laihempia kuin meksikolainen kahvi, joka on todella laihaa. Syynä ei ollut kielitaidon tai ymmärryksen puute. Kävi vain ilmeiseksi, ettei Nokian tehtaan ay-johtajaa kiinnostanut vähääkään yhteistyö alan suomalaisten sisarjärjestöjen kanssa.

Syy selvisi vuosia myöhemmin, kun SASK teetti tutkimusraportin Reynosan tehtaan työoloista.  Paljastui, ettei tehtaalla mitään oikeata ammattiliittoa koskaan ollutkaan. Sen sijaan palkoista neuvotteli ja työehdot sopi tehtaan johdon perustama keltainen ammattiliitto, jonka keulamiehet olivat hekin työnantajan valitsemia.

Samanlaisia ”ammattiliittoja” on Meksikon työelämä täynnä. Niillä on edelleen vahva asema muuallakin Latinalaisessa Amerikassa.
Keltaisia liittoja on runsain mitoin myös Aasiassa, esimerkiksi Bangladeshin vaatetehtaissa. Ne ovat tehtailijoiden keino ehkäistä vapaan ja työntekijöitä aidosti edustavan ammattiliiton pääsy työpaikalle. Niiden avulla yritys turvaa työrauhan, pitää kurissa palkkatason nousun ja osoittaa ulkopuolisille, että laillista järjestäytymisoikeutta kyllä kunnioitetaan. Sillä ei ole merkitystä, etteivät työntekijät usein edes tiedä kuuluvansa ammattiliittoon.

Onneksi me vahvasti järjestäytyneet suomalaiset olemme turvassa keltaisten liittojen tartunnalta. Vai olemmeko?

Kotimaisen esimerkin tarjoavat mainoslehtisten jakelijat. He tekevät työtään kappalehinnalla, kenties pienemmällä ansiotasolla kuin mikään muu ryhmä Suomessa. Arviolta 2-4 euron tuntiansion jakelijoille on neuvotellut Suomen Mainosjakajien Etujärjestö ry, joka nimittää tekemäänsä sopimusta työehtosopimukseksi.

Mainosjakajien sopimuksissa ei määritellä minkäänlaista työaikaa. Itse etujärjestökin on alan työnantajien alullepanema. Mutta niin vain Helsingin käräjäoikeus katsoo, että mainosten jakelijoilla on nyt laillinen työehtosopimus, jonka yli Posti- ja logistiikka-alan ammattiliitto PAU ei voi omalla työehtosopimuksellaan kävellä.

Suomalaisia työehtosopimuksia ja niiden yleissitovuutta pidettiin pitkään perälautana, joka takaa säälliset ansiot ja työehdot kaikille työntekijöille. Siis myös niille, joiden tietämättömyyttä tai elämäntilannetta työnantaja voisi muuten käyttää hyväksi työehtoja polkeakseen.

Pätkätyöt, ketjutus ja vuokratyöjärjestelyt ovat jo poranneet kosolti reikiä vanhaan perälautaan. Ne kaikki ovat alun perin maailmalla kokeiltuja käytäntöjä, joita vastaan globaalin etelän ammattiliitot ovat pitkään kamppailleet. Ne ovat myös omalta osaltaan kasvattaneet Suomessa yhteiskuntaluokkaa, joka maailmalla tunnetaan nimellä working poor – työtätekevät köyhät.

Mainosjakajien keltaisen ammattiliiton avulla perälautaan on aukeamassa uusi aukko. Siitä putoaa alas työntekijäryhmä, joka saa laillisen ja sopimuksella vahvistetun oikeuden tehdä työtä palkalla, jolla ei mitenkään voi tulla toimeen.

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa PRO -lehden numerossa 2/ 2014


Päivitys: Hovioikeus kumosi kesäkuussa 2015 käräjäoikeuden päätöksen ja linjasi, ettei SME:n mainosjakajille tekemää sopimusta voi pitää yleissitovana työehtosopimuksena. Ammattiliitto PAU:n vireille paneman prosessin tuloksena jakeluyhtiöt oivat joutuneet maksamaan jakelijoilleen tuhansien eurojen palkkasaatavia viivästyskorkoineen. Lue uutinen...

Surua ja valoa tehtaan raunioista

Rana Plazan vaatetehtaan romahdus Bangladeshissa on muuttumassa mittatikuksi, jolla globaalin tavaratuotannon eettisyyttä jatkossa arvioidaan sekä hyvässä että pahassa. Vaatetusalan teollisen historian pahin yksittäinen onnettomuus, 1129 kuollutta ja vähintään 1500 loukkaantunutta. Uhrit nuoria ja köyhiä vaatetustyöläisiä, jotka ompelivat vaatteita kansainvälisille merkkiyhtiöille alle 30 euron kuukausipalkalla.

Mitä tässä on uutta? Ei juuri mitään, paitsi mittasuhde. Bangladeshin vaateteollisuus on jo parinkymmenen vuoden ajan tullut tunnetuksi sekä halvoista tuotteistaan että onnettomuuksistaan, tulipaloistaan ja nälkäpalkoistaan. Ne ovat nousseet otsikoihin ja kampanjateemoiksi, suuret asiakasyhtiöt ovat vakuutelleet tietämättömyyttään ja luvanneet parantaa valvontaketjuaan – ja kaikki on taas jatkunut kuten ennenkin.

Tällä kertaa katastrofi oli tarpeeksi näyttävä ja laiminlyönnit riittävän räikeitä, jotta business as usual ei enää ollut mahdollista. Suuret vaateyhtiöt säikähtivät: kaikkialle levinneet ja edelleen leviävät kuvat esiin kaivetuista ruumiista uhkasivat romauttaa myös kalliisti rakennetun brändin arvoa. Siksi Rana Plazasta lähti liikkeelle prosessi, joka voi parhaimmillaan tuottaa uusia käytäntöjä myös muualle kuin Bangladeshin vaatetusteollisuuteen.

Ensimmäinen muutos koskee suhtautumista yhtiöiden omiin, vapaaehtoisiin valvontajärjestelmiin. Niiden vuotamisesta ja tehottomuudesta oli jo kertynyt näyttöä, ammattiyhdistysliikkeen mielestä enemmän kuin riittämiin. Mutta vasta nyt suuri joukko yhtiöitä oli valmis käytännössä myöntämään, että niiden oma valvontajärjestelmä kaipaa tuekseen yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen ja kampanjaverkostojen kanssa – ja että vapaaehtoisuuden rinnalle tai tilalle tarvitaan sitovia sopimuksia ja säädöksiä, jotka koskevat kaikkia.

Poikkeuksellista on myös se, miten suuri joukko yhtiöitä oli valmis hyväksymään ammattiliitot sopimuskumppaneikseen Rana Plazan onnettomuuden jälkihoidossa. Pölyn vielä leijaillessa tehtaan raunioissa Teollisuusalojen kansainvälinen ammattiliitto IndustriALL ja palvelualojen UNI kätilöivät kokoon turvallisuusohjelman, jonka taakse ne taivuttelivat muutamassa viikossa kymmeniä Bangladeshissa vaatteitaan teettäviä suuryhtiöitä. Vääntö ei varmastikaan ollut helppo, mutta läpimurron tapahduttua Accordin nimellä tunnettu hanke on saanut taakseen yhä uusia yhtiöitä. (*

Epäilemättä taivuttelua edisti onnettomuuden massiivinen mediahuomio. Se sai yhtiöt luopumaan tavanomaisesta käsienpesutaktiikasta, jonka mukaan asiakasyritys ei ole velvollinen osallistumaan tehdasonnettomuuksien jälkihoidon kustannuksiin, ennaltaehkäisystä puhumattakaan. Accord-sopimus on juridisesti sitova, ja vaatteita teettävät asiakasyritykset rahoittavat sekä hankkeen pyörittämistä että tehtaiden korjauskustannuksia.

Sopimus hautaa lopullisesti myös vuosia sitten vallinneen tavan piilotella alihankintaketjua ”kilpailusyistä”. Yhtiöt ovat listanneet Accord-konsortiolle Bangladeshissa vaatteita tuottavien tehtaitten nimet ja sijainnin rakennus rakennukselta. Luettelo tehtaista on tullut julkiseksi lokakuun alussa, ja tiedot täydentyvät tehdastarkastusten edetessä.

Bangladeshin vaatetustyöläisille uutta on paikallisten ammattiliittojen pääsy mukaan turvallisuusohjelman toteutukseen ja valvontaan. Paikallisille tehtailijoille ja osalle viranomaisista tämä on epäilemättä Accord-ohjelman vaikeimmin nieltävä pala. Vallitsevat työelämän käytännöthän perustuvat järjestäytymisen ehkäisyyn ja liittojen pelotteluun ulos tehtaista.

Olisiko Rana Plazan katastrofi voitu estää, jos tehtaalla olisi ollut vapaa ja työntekijöitä edustava ammattiliitto? Ainakin työntekijöitä olisi olluit vaikeampi pelotella takaisin romahdusvaaran takia jo kertaalleen evakuoituun rakennukseen. Jossittelu ei tietenkään tuo raunioihin jääneitä takaisin. Mutta kysymys sisältää mahdollisuuden, johon Bangladeshin  Accord-sopimuksen toteutuksessa toivottavasti tartutaan.

*) Lokakuun 17. 2013 mennessä Bangladeshin vaatetehtaiden palo- ja rakennusturvallisuutta parantavaan hankkeeseen oli liittynyt yli sata yritystä. IndustriALL päivittää nettisivuilleen luetteloa sopimuksen allekirjoittaneista yrityksistä: www.industriall-union.org/bangladesh-signatory-list 

Bangladeshin Accord-yhteenliittymän viralliset nettisivut...  

____________________________________

Teksti on julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehden lokakuun 2013 numerossa

Lue myös: Tyrmässä palkan puolesta

Tyrmässä palkan puolesta

Nainen sanoo sen iloisesti ja huolettomasti, kuin kertoisi kastuneensa sateessa: ”Kyllä, minäkin olin vankilassa melkein kuukauden, ainakin kolme meistä oli.”

”Pitää paikkansa, minutkin heitettiin putkaan”, vahvistaa toinen seminaarin puhujista, päättäväisen ja optimistisen oloinen nainen. Nurkassa projektoria käyttävä mies nostaa ujosti kätensä. ”Babul oli myös, ja hänet mukiloitiin todella pahasti”, naiset osoittavat.

Hamiz, Kalpona ja Babul päätyivät tyrmään, koska Bangladeshin vaatetehtailijat ja viranomaiset pitivät heitä  osasyyllisinä maan vaatetustyöläisten mielenosoituksiin ja spontaaneihin lakkoihin. Liikehdintä koetteli maan tärkeimmän vientituotteen mainetta koko alkuvuoden.

Laajan kansainvälisen painostuksen ja kotimaisen lakkoliikkeen tuloksena Bangladeshin hallitus taipui lopulta korottamaan maan vaatetustyöläisten laillisia minimipalkkoja marraskuun alusta lukien. Korotus ei ammattiliittojen ja kansalaisjärjestöjen mielestä riitä nostamaan Bangladeshia ylös nälkäpalkkaluokasta, mutta sekin oli tehtailijoiden mielestä liikaa. Ammattiliitot ja kansalaisryhmät joutuivat heti perustamaan oman seurantaryhmän valvomaan, että lakia myös noudatetaan ja palkat tehtaissa nousevat.

Järjestöjen mukaan kolmisensataa työläisaktiivia on ollut Bangladeshin vankiloissa syytettyinä mellakoinnista tai levottomuuksien lietsonnasta. Myös vapautetuilla on niskassaan syytteet, joiden käsittely saattaa kestää vuosikausia. Kaikki putkassa käyneet joutuvat joka tapauksessa vaikeuksiin työpaikallaan ja saman tien tehtailijoiden mustalle listalle.

ooOOoo

Bangladeshin vaatetustyöläisten esitys kansainvälisen Clean Clothes –kampanjan foorumissa oli havainnollinen muistutus siitä, millaista on olla ammattiliittoaktiivi kehitysmaassa. Ja kun kyseessä on juuri Bangladesh ja sen vaatetusteollisuus, tie kohti työntekijöiden perusoikeuksia on tavallistakin kivisempi.

Bangladeshissa toimii jo 4500 vaatetehdasta. Ne työllistävät suoraan yli kolme miljoonaa työläistä ja tuottavat 80 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Alan työntekijöiden keski-ikä on 21 vuotta. Yli puolet on nuoria perheenäitejä, jotka ovat joutuneet jättämään lapsensa sukulaisten hoiviin kotikylään päästäkseen tienaamaan perheelle jokapäiväistä riisiannosta.

On vaikea kuvitella helpommin hyväksikäytettävää joukkoa kuin nuo puoliksi luku- ja kirjoitustaidottomat maalaistytöt, joiden ainoa kiinnekohta uuteen elinympäristöönsä on tehdassali ja työnjohtaja. Yhtä vaikea on löytää keinot, joilla ammattiliitto voisi lähestyä näitä oikeuksistaan täydellisen tietämättömiä ja pelokkaita ihmisiä.

Vastapuoli sen sijaan on paaluttanut asemansa tukevasti. Tehtailijat ovat suojautuneet järjestäytymistä vastaan estämällä laajalti vapaiden ammattiliittojen toiminnan ja perustamalla tukun keltaisia ammattijärjestöjä, joiden johto on työnantajan nimittämä. Tuhansien vaatetehtaiden maahan on rekisteröity 150 vaatetusalan ammattiliittoa. Niistä 25 toimii, loput ovat olemassa lähinnä paperilla tai tehtailijan lompakossa.

Alan työnantajien, poliittisten päättäjien ja viranomaisten välille on rakennettu tiivis hyvä veli -verkosto, jota vaateyritysten raha voitelee. Kuvaavaa on, että maan parlamentin jäsenistä joka kymmenes on vaatetustehtailijoita tai näiden sukulaisia ja perheenjäseniä.

Revi sitten siitä, sanoisi heikompitahtoinen, mutta Bangladeshin vähäväkiset vapaat ammattiliitot eivät hellitä. Myös Hamiz, Kalpona ja Babul aikovat painostuksesta ja oikeusjutuista huolimatta jatkaa julkista toimintaansa ja kannustaa työntekijöitä järjestäytymään.

ooOoo

Kansainvälinen Clean Clothes-kampanja kumppaneineen kokoontui Turkin Gönenissa kahden tunnin lauttamatkan päässä Istanbulista. Vaivalloisista liikenneyhteyksistä huolimatta paikka oli kokoukselle mitä luontevin.

Kamppailussa tekstiili- ja vaatetustyöväen oikeuksista Turkki on eurooppalaista etulinjaa. Lakiin kirjoitettua oikeutta kuulua ammattiliittoon koetellaan alan työpaikoilla viikoittain. Ei auta, että turkkilaisten tehtaiden huivipäiset naiset ahkeroivat vaatteita ja kasseja myös tunnetuille luksusmerkeille, joilla luulisi olevan varaa huolehtia tuotteidensa eettisestä tasosta. Esimerkiksi Prada ei tähän päivään mennessä ole osoittanut minkäänlaista tukea naisille, jotka sen suuri sopimusvalmistaja Desa irtisanoi tekaistuilla syillä heti, kun nämä olivat perustaneet ammattiliiton.

Kongressitilana Turkissa toimi tapahtuman henkeen sopivasti paikallisen metalliliiton koulutuskeskus. Se uhmaa Marmaranmeren aaltoja hiekkaisella vesijättömaalla riisipeltojen keskellä.

Aina kahvitauon päättyessä keskuksen käytävillä kajahti Warzawianka, sata vuotta vanha puolalainen marssi. Se esitettiin modernisoituna turkkilaisversiona, joka riehakkuudessaan kuulostaa aivan Itä-Euroopan juutalaisten klezmer-musiikilta. Suomen kapinavuonna 1918 marssiin tehtiin ne meille tutut sanat: ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa…”

________________________________________________________________
Teksti on julkaistu kolumnina SASKin nettisivuilla marraskuussa 2010