Tekoja vai selityksiä?

Suosi suomalaista, vaikka se tehdäänkin Aasiassa, kehottaa Haltin toimitusjohtaja Martti Uusitalo lehtihaastattelussaan(*. Aiheena on Puhtaat vaatteet –kampanjan julkistama selvitys, jonka mukaan Halti ei valvo käytännössä juuri mitenkään Kiinassa ja Vietnamissa tehtyjen vaatteidensa eettisyyttä.

FinnWatchin tuottama selvitys perustuu yritysten itsensä antamiin tietoihin ja vastauksiin. Niinpä Uusitalolla ja toisella haastatellulla, Halosen toimitusjohtajalla Pekka Halosella onkin ollut ilmeisen epäkiitollinen tehtävä selittää, etteivät asiat ihan niin kehnolla tolalla olekaan.

Valitettavasti selitykset saavat vaateyrittäjät näyttämään siltä, että heidät on yllätetty kiusallisesti housut kintuissa. Muuten kai tunnettujen yhtiöiden ykkösmiehet eivät voisi päästää suustaan niin pulskia sammakoita kuin he Aamulehden tentissä tekevät.

Uusitalo ilmoittaa, että Haltissa kyllä tiedetään, mitä heidän käyttämiensä tehtaiden tuotantolinjalla tapahtuu. ”Puutumme aina, jos tehtaassa paljastuu väärinkäytöksiä”, hän vakuuttaa. Halti ei toimitusjohtajan mukaan puutu tehtaiden palkkoihin, mutta valitsee kuitenkin tehtaat ”niin, että ne noudattavat minimipalkkoja”.

Miten tuo kaikki on mahdollista, jos Halti ei tee lainkaan omia eettisyystarkastuksia eikä kuulu mihinkään ammattimaisesti tarkastuksia tekevään kansainväliseen verkostoon? Telepatiallako?

Kiinassa lukemattomat tehtaat ovat jääneet kiinni kaksinkertaisesta palkka- ja työaikakirjanpidosta. Niin Kiinan kuin Vietnaminkin vaatetustehtaissa on erittäin tavallista, että laillisen minimipalkan tasolle yltää vain tolkuttomalla määrällä ylitöitä, joita ei kirjata ylitöiksi. Mutta Haltia nämä ongelmat eivät jostain oudosta syystä koske, vaikka tehtaissa tehdään vain laaduntarkastuksia.

Halosen toimitusjohtaja tähdentää olleensa rehellinen, kun kertoi tutkijalle yrityksensä yhteyksistä kenraalijuntan Burmaan. ”Kaikki eivät vastaa yhtä rehellisesti”, Pekka Halonen arvioi. Burmasta Halonen hairahtui toimitusjohtajan mukaan hankkimaan, koska kaikkea ei voi tietää ja kun ”suomalainen tavarantoimittaja sanoi, että siellä on siistit ja hyvät tehtaat”.

Kansainvälinen työjärjestö ILO antoi vuonna 2000 kuuluisan suosituksensa, jonka mukaan talousyhteistyötä sotilasjuntan hallitseman Burman kanssa tulee välttää. Erityisesti tämä koskee Burmassa urakoivia tai siellä tavaraa teettäviä yhtiöitä, koska niiden tuottamat rahavirrat pönkittävät vääjäämättä kenraalien ja heidän lähipiirinsä valta-asemaa.

Onko siis ymmärrettävä, että kesti kymmenen vuotta, ennen kuin tieto ILO:n suosituksesta ja Burman oloista kantautui myös suomalaisen muotiyhtiön korviin? Ja miten pitäisi tulkita sitä, että Halosen tuotepäällikkö muistaa Burma-hankinnan taustat tässä lehdessä eri tavalla kuin toimitusjohtaja Aamulehdessä?

Tietoa Burman tilanteesta on ollut saatavilla internetin hakukoneista muutamalla napin painalluksella. Tutkimuslaitokset ja -verkostot ovat tuottaneet läjäpäin raportteja vaatetusalan työoloista ja palkkatasosta Aasian maissa ja esimerkiksi lasten työnteosta Kiinassa – ilmiö jota kumpikaan toimitusjohtaja ei ole itse havainnut.

Ratkaisevaa on se, päättääkö yritys paneutua taustoihin ja varaako se riittävästi resursseja eettisyytensä parantamiseen ja edes jossain määrin uskottavan valvonnan toteutukseen. Se on pitkä tie, ja pienelle perheyhtiölle tietenkin vaikeampi kuin kansainväliseksi brändiksi pyrkivälle olympiajoukkueen vaatettajalle. Mutta yritysjohtajien kommenteista voi päätellä, että kumpikaan ei ole ottanut edes ensimmäistä askelta. Ei vaikka Martti Uusitalo julistaakin, että ”jokaiselle itseään kunnioittavalle brändille eettinen uskottavuus on yhtä tärkeää kuin laatu”.

Halosen toimitusjohtaja todistaa rehellisyytensä kertomalla, miksi yhtiö ei ole liittynyt mihinkään kansainväliseen valvontajärjestelmään: ”Ne maksavat tehtaille aika paljon.”

Kansainvälisen hiihtoliiton FISin hallitukseen vastikään pyrkinyt Martti Uusitalo taas pesee yhtiönsä kädet näin: ”Eihän omista lapsistakaan aina tiedä, missä he menevät”.
 
*) Toimittaja Annina Huhtalan tekemä haastattelu Aamulehdessä 11.4.2010

_____________________________________________________
Julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä toukokuussa 2010

Enemmän, nopeammin, halvemmalla

Vietnamilaisella kalatehtaalla sadat nuoret ja ahkerat kädet puhdistavat tonnikalaa purkkiin. Tehdas on juuri reputtanut asiakasfirmojen teettämän eettisyystarkastuksen ylettömien, siis laittomien ylitöiden vuoksi. ”Tytöt” haluaisivat kyllä tehdä pitempiä päiviä, joten miksi se pitää kieltää, amerikkalainen tuotantojohtaja harmittelee.

Muuten työehdot näyttävät olevan mallillaan. Minimipalkan päälle tehdas tarjoaa työntekijöilleen jopa ilmaiset ateriat.

”Oli pakko”, tuotantojohtaja perustelee kuin anteeksi pyydellen. ”Tyttöjä pyörtyili linjalle, tuli liikaa tuotantokatkoja”.

Mykistyneille vieraille selitetään, että maaseudulta tehdastöihin tulleet nuoret naiset lähettävät mahdollisimman suuren osan palkastaan kotiin. Siksi omista ruokamenoista tingitään niin, etteivät kaikki pysy pystyssä koko kahdentoista tunnin työvuoroa.

Kalatehdas muistui mieleeni Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n uudesta lehdestä, jossa suomalaisia höykytetään kovempaan työntekoon. Liiton talous- ja verovaliokuntaa johtava juristi Petri Niemisvirta ihastelee Brasilian, Kiinan ja Intian hyvää demografiaa - nuorethan jaksavat tehdä töitä ”vähän eri lailla”. Shanghain suomalaisen Business Councilin vetäjä kauhistelee toisessa jutussa, miten Suomessa ”ihmiset viettävät milloin kuuden viikon kesälomia, milloin kahden viikon joululomia”.

Kuin kevätjuhlassa puhuva kansakoulun rehtori EK saarnaa laiskoille oppilailleen, ettei finanssikriisin jälkeen ole paluuta ”vanhaan maailmaan”. Eikä tällä tarkoiteta sääntelemättömiä finanssimarkkinoita, vaan sopimuksin säänneltyjä työmarkkinoita, vuosilomia, ylityökorvauksia ja muita jäykkyyksiä, joita järjestäytynyt ammattiyhdistysliike on luovan ja innovatiivisen yrittäjyyden esteiksi kasannut. 

Olisi helppo kuitata tuo kaikki vuorineuvosten jokavuotiseksi vappusaarnaksi, ellei taustalla niin selkeästi kummittelisi se Suuri Suunnitelma. Globaalissa tuotantoketjussa testattuja työelämän käytäntöjä ajetaan väellä ja voimalla suomalaisille ja pohjoismaisille työmarkkinoille. Neoliberaalin projektin keskeiset opinkappaleet tarjotaan meille kuin luonnonvoimina, joihin ei poliittisilla päätöksillä voi vaikuttaa ja joihin meidän on vain sopeuduttava, jos haluamme säilyttää hyvinvointimme.

Kuten kehitysmaiden tavara- ja palvelutehtaissa, myös suomalaisten on varauduttava tekemään työtä enemmän, pitempään ja tehokkaammin, mieluiten juuri sellaisissa pätkissä kuin teettäjän tarpeisiin kulloinkin sattuu sopimaan. Olen kysynyt tätä ennenkin ja kysyn nyt jälleen: tuollaista maailmaa, tuollaista elämääkö meidän tosiaankin tulisi tavoitella?

_____________________________________________________________

Julkaistu vieraskolumnina Vihreä Lanka -lehdessä vappuaattona 2010

Opintomatkoja maan viisaille

Kun maan suurin ammattijärjestö vaihtoi keväällä puheenjohtajaa, maan suurin sanomalehti kysyi omalta viisastenkerholtaan, onko nykymuotoisella ammattiyhdistysliikkeellä tulevaisuutta. Useimmat vastaajat pitivät ammatillista järjestäytymistä välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta moittivat suomalaisia liittoja työttömien, pätkätyöläisten, nuorten ja naisten unohtamisesta. Tuttu luettelo myös kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen sisällä jo pitkään käydyssä keskustelussa.

Jotkut vastaukset saivat kuitenkin toivomaan, että joukolle maan viisaita järjestettäisiin pikimmiten opintomatkaohjelma ammattiyhdistystietouden kannalta opettavaisiin kohteisiin.

Historiantutkija Markku Ruotsilan voisi esimerkiksi lähettää pitkälle opintomatkalle Guatemalaan, Filippiineille tai Thaimaahan. Hän toivoi ay-liikkeen näivettyvän mahdollisimman nopeasti pois, jotta ”suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö” voisivat paremmin. Kohdemaissa Ruotsilan visio on toteutunut sikäli, että ammattiyhdistysliike on näivettynyt, näivetetty tai pamputettu pois tai lähes olemattomiin. Niinpä historioitsija voisi nyt omin silmin havainnoida, miten tässä ihannetilassa voivat demokratia ja talous sekä vapauttaan ja päätösvaltaansa arvostavat yksilöt.

Helsingissä ilmestyvän englanninkielisen Six Degrees -lehden päätoimittaja Alexis Kouros taas on ehdottomasti ansainnut opintomatkan Kiinaan. Hänen mielestään ammattiliittojen pitäisi muuttua työvoimanvuokraustoimistoiksi, jotka solmisivat jäsentensä kanssa työehtosopimuksia ja myisivät tai vuokraisivat niitä joustavasti työnantajille. Kiinan vientiteollisuusvyöhykkeellä Kourosin visio on jo osittain toteutunut. Siellä huomattavan osan työvoimasta välittävät alan vuokrayhtiöt, vieläpä virallisen ammattijärjestön suojeluksessa. Yrityksille järjestelmä on tavattoman joustava, ja sosiaaliset seuraukset ovat kohtalaisen helposti havainnoitavissa.

Ruotsilan, Kourosin ja muutaman muun visioita ammattiyhdistysliikkeestä voisi pitää vitsinä, elleivät ne niin hätkähdyttävästi palauttaisi mieleen Suurta Suunnitelmaa, joka maailmalla tunnettaan neoliberaalina projektina. Sen perusajatus - talouden, kaupan, investointien ja rahaliikkeiden vapauttaminen kaikenlaisesta sääntelystä - on edennyt maailmalla pitkälle. Finanssikriisi ja talousromahdus ovat tosin heikentäneet sen suosiota, mutta moni odottaa ja toivoo jo sen uutta tulemista.

Lukemattomissa maissa uusliberalismin opinkappaleet on ajettu sisään myös työmarkkinoille ja työelämään. Niiden mukaan työlainsäädännön tulisi olla mahdollisimman väljä, työaikoja ja muita työsuhteen ehtoja tulisi säännellä mahdollisimman vähän, eikä työsuhdetta tulisi kuormittaa palkallisilla vapailla, äitiyslomilla tai muilla sosiaalietuuksilla. Missään tapauksessa työntekoa ei pitäisi säädellä millään lain minimirajat ylittävillä sopimuksilla. Ja luonnollisesti tämä malli toteutuu puhtaimmillaan, kun ammattiyhdistysliike on tavalla tai toisella siirretty marginaaliin.

Kun kansainvälinen työjärjestö ILO ja kansainvälinen ammattiyhdistysliike lanseerasivat aikanaan käsitteen Decent Work, ihmisarvoinen työ, sen keskeisimpiin väittämiin kuului, ettei ihmisen työ ole kauppatavaraa. Jos työ typistetään pelkäksi markkinoilla myytäväksi ja ostettavaksi hyödykkeeksi ja työsuhde ostosopimukseksi, riisutaan työnteolta samalla sen tärkeimmät sosiaaliset ja inhimilliset ulottuvuudet ja työnantajalta kaikki työn teettämiseen liittyvä yhteiskunnallinen vastuu. Juuri tähän neoliberaali projekti työelämässä pyrkii. Ja juuri tähän kansainvälinen ammattiyhdistysliike viittaa nimittäessään kehitystä termillä Race to the bottom, kilpailu pohjalle saakka.

Tuleva europarlamentaarikko Sampo Terho (perus) esitteli alkukesästä television ajankohtaisohjelmassa vaalityöntekijänsä, Vietnamista Suomeen muuttaneen naisen, joka pyörittää Helsingissä omaa ravintolaansa. Katsojat saivat tietää, ettei tuleva euroedustaja ole muukalaisten vihaaja ja että on olemassa myös perussuomalaisille kelpaava mallikelpoinen maahanmuuttaja: itsensä kovalla työllä elättävä, nurkumaton raataja. Ja mikä parasta, tämä malliyksilö haluaisi siunata omalla työmoraalillaan kaikkia suomalaisia.

Vietnamilaisrouvan mielestä Suomessa on nimittäin liikaa etuja ja liian vähän ahkeruutta, liian tiukat sopimukset, palkkaehdot ja työajat. Parempi olisi, jos suomalaiset(kin) suostuisivat tulemaan työhön miten lyhyeksi ajaksi tahansa, milloin tahansa vain työnantaja sattuu tarvitsemaan, ravintoloitsija opetti.

Juttu toi mieleen tuoreen tutkimusraportin, jossa kerrottiin kiinalaisten suuryritysten invaasiosta Afrikkaan. Raportin mukaan kiinalaiset yhtiöt tuovat mukanaan tuhatmäärin kiinalaisia työntekijöitä, vaikka tarjolla olisi runsaasti myös halpaa mustaa työvoimaa.

Miksi?

Siksi, että afrikkalaisia palkatessaan voi joutua noudattamaan lain mukaisia työaikoja ja palkkaehtoja – ellei halua ammattiliiton puuttuvan asiaan. Kiinalainen tuontityöläinen taas mukautuu täysin työnantajan tarpeisiin. Hän suostuu työskentelemään työnantajan määräämällä palkalla mihin vuorokaudenaikaan tahansa, miten pitkiä jaksoja tahansa ja millaisissa oloissa tahansa. Eikä hän osaa kaivata ammattiliittoa apuun.

Sellaiseen maailmaanko meidänkin tulisi pyrkiä?

___________________________________________________________
Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä elokuussa 2009