Metsäpaloja, filmitähtiä ja ulkomaisia agentteja

Tapahtuu näinä päivinä Brasiliassa: kuin suoraan telenovelasta!

Pikkukylän liepeillä Amazonasin alueella syttyy sarja metsäpaloja, joita sammuttamaan ryntää joukko paikallisia vapaaehtoisia. Palot sammutetaan, mutta Parán osavaltion poliisi pidättää neljä nuorta vapaaehtoista palomiestä, tunkeutuu paikkakunnalla toimivan maineikkaan kansalaisjärjestön toimistoon ja takavarikoi arkistot.

Tapajos-joella tehdään ekoturismimatkoja jokilaivoilla.
Saapuminen Vila Brasil kyläyhteisöön.
Kuva: Jouni Vainio

Vapaaehtoisia palomiehiä ja kansalaisjärjestöä on syytä epäillä osallisuudesta tulipalojen syttymiseen, poliisi ilmoittaa. Tihutyön motiiviksi määritellään se, että paikallisyhteisöjä puolustava kansalaisjärjestö saa rahoitusta ulkomailta. Itse aiheutettuja metsäpaloja sammuttamalla ulkomaista rahoitusta pyritään kasvattamaan, poliisi perustelee.

Syntyy protestiliike, johon liittyy nopeasti yli sata paikallista ja alueellista toimijaa intiaaniyhteisöistä maatyöläisten ammattiliittoihin. ”Ennaltaehkäisevästi” pidätetyt nuorukaiset vapautetaan, mutta ilmaan jää metsäpalon katkun lisäksi leijumaan kysymys: mitä oikein on tapahtumassa?

Paratiisin suojelijat

Pikkukylä on Santarémin kunnassa sijaitseva Alter-do-Chão, paikallisen väen paratiisimainen rantalomapaikka, jonka myös moni suomalainen tuntee. Se sijaitsee Amazonin pääuomaan laskevan, kirkasvetisen Tapajós-joen poukamassa.

Alueella toimii useita keskenään verkostoituneita kansalaisliikkeitä, joiden päätarkoitus on suojella alueen sademetsä- ja jokiluontoa sekä puolustaa jokivarsikyläläisten oikeuksia asua kylissään luonnon antimia kestävällä tavalla hyödyntäen. Monet järjestöistä ovat saaneet rahoitusta hankkeisiinsa ulkomailta, myös suomalaisilta järjestöiltä ja Suomen ulkoministeriöltä.

Apu on ollut tarpeen, sillä sademetsää puolustavilla paikallisyhteisöillä on vastassaan vahvat voimat ja suuret rahat: lisämaita havittelevat karja- ja soijaparonit sekä arvopuita laittomasti hakkaavat ja salakuljettavat puutavarayhtiöt. Niiden tähänastinen keinovalikoima ulottuu juristeriasta laittomiin likaisen työn tekijöihin: palkattuihin metsänpolttajiin, uhkailijoihin ja pistoleroihin, salamurhaajiin.

Poliisin syntipukiksi nostama kansalaisjärjestö on alunperin lääkärien perustama, alueella 30 vuotta toiminut Projeto Saude e Alegría. Se tarjoaa jokivarsien paikallisväestölle terveyspalveluita, mutta tekee yhteistyötä myös vahvojen ympäristöliikkeiden, kuten kuminkerääjien liiton CNS:n kanssa. Suomen ay-liikkeen monivuotinen hankekumppani Santarémin maatyöläisten liitto STTR on sekin osa tätä verkostoa.

Pidätetyt ja vapautetut nuorukaiset kuuluvat Alter-do-Chãon vapaaehtoisprikaatiin, joka perustettiin vuonna 2018 auttamaan paikallista palokuntaa metsäpalojen ehkäisyssä ja sammuttamisessa. Palot ja laittomat hakkuut uhkaavat vakavasti alkuperäistä luontoa ja alueella lupaavasti virinneitä ekoturismihankkeita.

Presidentit ja salaliitot

Parán osavaltion poliisi perusteli toimintaansa rahaa haluavan järjestön salaliitolla. Vielä vahvempana Brasiliassa leijuu nyt toisen salaliittoteorian tympeä haju.

Suomenkin tiedotusvälineisiin levisi hiljan uutinen siitä, että presidentti Jair Bolsonaro syyttää ympäristöaktiivina tunnettua Leonardo di Capriota Brasilian metsäpalojen rahoittamisesta. Sattumoisin presidentti heitti syytöksensä ilmoille samoihin aikoihin, kun tieto Alter-do-Chãon tapahtumista tuli julki.

Nyt moni Brasiliassa uumoilee, pyrkiikö presidentti taustavoimineen tekemään saman kuin Putin Venäjällä. Määritellään ulkomailta apua saavat kansalaisjärjestöt ”ulkomaisiksi agenteiksi” ja katkaistaan niiden saama rahoitus.

Tai vielä enemmän: määritellään kansanliike ”terroristijärjestöksi” ja päästetään armeijan erikoisyksiköt lain suomin lisävaltuuksin sen kimppuun. Tätäkin presidentti Bolsonaro jo yrittää.

Ensimmäinen ja julkilausuttu kohde on Brasilian suurin kansanliike, maattomia maatyöläisiä edustava Movimento dos Trabalhadores Rurais Sem Terra MST. Sitä koskeva telenovelan jakso on vielä parlamentissa kirjoittamatta. Jatkuu...

Brad Pittinä Brasiliassa

En uskonut olevani vähääkään filmitähden näköinen, mutta usko horjui hetkeksi Maailman sosiaalifoorumin yleisötungoksessa Belémissä. Viehättävä neito tai rouva toisensa jälkeen halusi yht’äkkiä valokuvaan kanssani. Välillä heitä tupsahti kainaloon kokonainen parvi, välillä joku brasilialaisnuorukainen kohteliaasti tiedusteli, suostuisinko valokuvattavaksi hänen kauniin tyttöystävänsä kanssa.

Ja minähän poika suostuin! Poseerasin tyttöjen, äitien, tätien ja mummojen kainalossa ja päädyin ties kuinka moneen perhealbumiin, kännykkäkamerarinkiin ja nettiyhteisön kuvakokoelmaan.

Sitten huomasin, että muitakin suomalaisryhmämme jäseniä kuvattiin ahkerasti, varsinkin erästä vaaleatukkaista savolaisneitoa. Vaalean ihonvärin ja erilaisen ulkomuodon lisäksi kuvaajat olivat pongannet kaulassamme roikkuvat osanottajakorttit, joissa luki näkyvästi Finlândia. Brasilian Amazonasin asukkaille se on suunnilleen eksoottisin paikka, minkä maailmasta voi löytää, kenties pohjoisnapaa lukuunottamatta. Ja sellaisen paikan elävähän pitää saada mukaan omaan turistikuvien albumiin!

Muitakin kaukaisten maailmankolkkien eksoottisia kansoja kuvattiin, varsinkin afrikkalaisia, joista osa oli sonnustautunut t-paitojen sijasta värikkäisiin perinneasuihinsa. Sosiaalifoorumin suosituin valokuvamalli –kilpailun voittivat kuitenkin ylivoimaisesti Amazonasin sademetsäintiaanit. He osallistuivat Belémin tapahtumaan suurin joukoin ja täydessä sotisovassa, tukaaninsulkapäähineitä ja koko vartalon peittäviä rituaalimaalauksia myöten. Ulkomaiset kuvausryhmät ja osanottajat piirittivät intiaaniyhteisöjen edustajia koko kuuden päivän tapahtuman ajan, epäilemättä riesaksi asti.

Parán osavaltio on viiden Suomen kokoinen, vielä toistaiseksi pääosin sademetsän peittämä alue. Se oli vuosikymmenet Brasilian unohdettua syrjäkylää, jonka valtaväestön ongelmat ja murheet eivät suuresti järkyttäneet vauraammasta etelästä hallinneen eliitin mielenrauhaa.

Pará ja koko Amazonasin alue on ollut myös Brasilian Villi Länsi, jossa vahvemman ja rikkaamman sana on ollut lain kirjainta vahvempi. Viidakon laki on pantu palvelemaan erityisesti suurmaanomistajia ja sijoittajia, jotka ovat tahkonneet miljoonavoittoja alueen suunnattomilla luonnonrikkauksilla.

Suuromistajien ja lahjotun hallintokoneiston johdolla Brasilian Amazonian sademetsiä on hakattu urakalla soijapelloiksi ja pihvikarjan laidunmaiksi. Alkuperäisestä alueesta on tuhottu noin viidesosa, ja koko ajan metsää kaatuu 20.000 neliökilometrin vuosivauhtia. Pihvilihan ja soijan maailmanmarkkinan nousu on edelleen kiihdyttänyt laittomia hakkuita.

Paikallinen valtakoneisto sai pitkään toteuttaa politiikkaansa piilossa ulkomaailman katseilta. Hakkuita vastaan nousseet jokivarsien kyläläiset ja alkuperäiskansat hiljennettiin lakiteknisilä vippaskonsteilla, uhkailulla tai avoimella väkivallalla. Kolmen vuosikymmenen aikana suurtilallisten palkkaamat pistolerot ovat murhanneet noin tuhat ammattiliittojen, kansanliikkeiden ja kyläyhteisöjen aktiivia siksi, että nämä organisoivat asukkaiden vastarintaa laittomia hakkuita ja maananastuksia vastaan.

Belémissä tai muualla Amazonialla kansainvälisiä suurtapahtumia on järjestetty harvoin, jos koskaan. Silti paikallisen väen kuvausintoa ei selitä pelkkä inhimillinen mielenkiinto eksoottisia ulkomaaneläviä kohtaan. Amazonian asukkaille kansainvälisen yhteisön näyttävä läsnäolo on elävä todistus siitä, etteivät he ole kamppailussaan yksin ja ettei maailmalle ole yhdentekevää, mitä heidän elinympäristölleen tapahtuu.

Lulan presidenttikausi ja paikalliset vallanvaihdokset ovat kyllä sysänneet liikkeelle useita väestön kannalta myönteisiä uudistuksia. Kansanliikkeiden katkera kokemus on silti osoittanut, ettei Amazonian puolustaminen onnistu ilman kansainvälisten yhteistyökumppaneiden vahvaa tukea.

Entäs se Brad Pitt?

Häntä ja Angelina Jolieta odotettiin tosiaankin sosiaalifoorumin superjulkkiksiksi Lulan ja neljän muun presidentin jälkeen. Jo etukäteen tiedettiin, etteivät turvamiehet päästä yleisöä kuvausetäisyydelle yhdestäkään merkkihenkilöstä. Siksipä mekin jouduimme filmitähtien ja presidenttien korvikkeiksi kotialbumeihin, me kalvakkaat, hiekkatien väriset suomalaiset ja hehkuvan sinisiin sulkapäähineisiin pukeutuneet Amazonasin intiaanit.


_________________________________________________________________

Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2009.

Lihanhimoa ja liikaa tietoa

Voi siskot ja veikat, mitä kaikkea lihanhimon ja liian tiedon yhdistelmä saakaan miehen tekemään!

Syytän kaikesta naapurini uutta grilliä, jonka ylileveää parilaa ja lukemattomia tarpeettomia ominaisuuksia tämä aidan yli kehuskeli. Hän tietenkin kutsui kokeilemaan, ja heikko hetkeni kun oli, lupasin tuoda tullessani kunnon pihvilihat koko porukalle.
Vasta kotikeittiössä älysin ryhtyä laskemaan, millaiselle joukkueelle olin sisäfileet luvannut. Valkeni, että hallin marmoroidut pihvihärän kappaleet on parasta unohtaa, jos aion ruokkia perhettäni vielä sen grilli-illan jälkeenkin. Niinpä löysin itseni tonkimasta kauppojen tarjousliitteitä eteisen lehtipinosta.
Luomulihaa Brasiliasta, mainosti lihayrittäjä osuuskaupan lehdessä. Puhdasta luonnonnurmea laiduntaneen nautakarjan filettä, vieläpä tarjouksessa. Ei pelkoa väkirehuista tai kasvuhormoneista, melkein kuin villiä riistaa valmistaisi.

Mainosta lukiessa muistin, missä olen viimeksi nähnyt noita luomunautoja. Bahían osavaltiossa Brasiliassa, missä ne tosiaankin joutilaanoloisina märehtivät silmän kantamattomiin ulottuvalla niityllä. Paha vain, että sen luonnonniityn tilalla kasvoi ennen Atlanttinen sademetsä, joka on hakattu Bahialta miltei olemattomiin - ensin puutavarayhtiöiden ja sitten naudankasvattajien tarpeisiin.
Nyttemmin sademetsän tuho on siirtynyt Amazonasille. Siellä metsäpeitteeseen puhkotaan joka vuosi reikiä, jotka riittäisivät peittämään puolet Tanskan pinta-alasta. Huomattava osa hakatusta metsästä muuttuu näiden luomunautojen laidunmaiksi.

Vietin levottoman yön pohdittuani, pitääkö brassilihan käytöstä keittiössämme luopua kokonaan. Jos vain tietäisi, mistä päin valtavaa maata suomalainen maahantuoja on fileenpätkänsä hankkinut. Bahian voisi kenties vielä hyväksyä, sillä sademetsä hävitettiin sieltä jo kuusikymmenluvulla. Sitä ei enää takaisin saa, ja johonkin tuottavaanhan maan pitäisi voida maaperäänsä käyttää.

Entäpä ne massiiviset metaanipilvet, joita nautakarja laiduntaessaan päästelee maapallon ilmakehään kasvihuoneilmiötä pahentamaan? Ja entäs se tosiasia, että naudanlihan kasvattaminen kuluttaa maapallon rajallisia resursseja moninkertaisesti ruokakasveihin verrattuna?

Se siitä luomusta. Yht’äkkiä grillatut sisäfilepihvit eivät enää houkuta. Ehkäpä yllätänkin naapurini ja näytän, miten herkullisen kasvisaterian hänen luxusgrillilään voi valmistaa. Korianterilla höystettyjä soijavartaita, pariloituja kasviksia ja chilikastiketta?

Sitten muistin soijaplantaasit ja Cargil-yhtiön soijanvientisataman Santarémin kunnassa. Jättimäiset soijapellot leviävät Brasilian Amazonasilla kuin syöpä maapallon keuhkoissa. Satoja tuhansia hehtaareita sademetsää kaatuu ja katoaa tulipätseinä taivaalle joka vuosi, jotta tilalle voitaisiin istuttaa hyvin tuottavaa soijapapua. Kymmeniä ay-aktiiveja on murhattu siksi, että he panevat kampoihin suurtilallisille ja puolustavat kyläyhteisöjen oikeutta käyttää luonnonvaroja kestävällä tavalla, metsää tuhoamatta.

Santarémistä sademetsää tuhoava soija laivataan maailmanmarkkinoille, jauhetaan tai rouhitaan ja sekoitetaan muualla, ties missä viljeltyyn soijaan. Soijapihvin tai –jäätelön syöjä ei mitenkään voi tietää, onko juuri hänen tötterönsä takia kaadettu se kaikkein uljain, uhanalainen castanha-puu.

Haloo,vegaanit ja kasviskeittokirjojen tekijät, onko kukaan kuullut?

Entäs se naapurin grilli-ilta?

No, marssin halliin ja maksoin itseni kipeäksi tuoreista kotimaisista siikafileistä. Paketoin kalaherkut huolellisesti alumiinifolioon lisäkevihannesten ja mausteiden kera. Olin juuri saanut valmiiksi viimeisen nyytin, kun vaimo huikkasi eteisestä:

”Eikös siellä ole se yksi kala-allergikko?”

___________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä toukokuussa 2007