4000 ruumista avauspotkuun

Jalkapallon MM-kisojen avauspotkuun São Paulon stadionilla Brasiliassa lasketaan enää päiviä, pian tunteja ja sekunteja. Samaan aikaan raksuttaa toinen mittari, jonka mittayksiköt ovat paljon synkempiä.

Montako nepalilaista tai intialaista siirtotyöläistä ehtii kuolla kuumuuteen, onnettomuuteen tai hoitamattomaan vammaan, ennen kuin jalkapallokisojen avauspotku heidän rakentamallaan stadionilla Qatarissa potkaistaan? Ay-liikkeen maailmanjärjestön ITUCin  viimeisin, ”maltillinen” arvio on 4 000.

Siis neljätuhatta kuollutta siirtotyöläistä.

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat järjestää ja käytännössä omistaa alan kansainvälinen liitto FIFA. Se valitsee kisojen isäntämaan ja määrää yksityiskohtaisesti, millaisia standardeja kisojen valmistelussa, kisapaikkojen rakentamisessa ja kisajärjestelyissä tulee noudattaa. Se myös rahastaa merkittävän osan kisojen tuotosta.

 

Demokratia, ihmisoikeudet tai ihmisarvoiset työolot eivät sisälly FIFAn standardeihin.

Niinpä tulevia Qatarin kisoja rakennetaan nyt järkyttävällä inhimillisellä hinnalla. Ainakin 900-1200 intialaista ja nepalilaista on jo kuollut Qatarin rakennustyömailla sen jälkeen, kun maa sai vuoden 2022 kisojen isännyyden. Jos mikään ei muutu, uhriluku ehtii kisoihin mennessä nelinkertaistua, ITUC arvioi. Ja nyt puhutaan ”vain” kuolleista, ei sairastuneista, vammautuneista tai palkatta jääneistä ihmisistä.

Uhrit ovat lähtöisin Nepalista, Intiasta, Sri Lankasta ja muista köyhistä maista. Qatarin kaasulla ja öljyllä rikastunut eliitti on tuottanut heidät maahan tekemään kisojen vaatimat rakennustyöt.  Ulkoa värvättyä halpatyövoimaa on Qatarissa jo 1,2 miljoonaa, arviolta 85 prosenttia maan väestöstä. Jatkossa maa on aikeissa tuottaa maahan vielä miljoona siirtotyöläistä lisää.

Lainsäädäntö antaa Qatariin tulleelle siirtotyöläiselle suunnilleen samat oikeudet kuin orjalle. Hän on täydellisesti työnantajansa määräysvallassa ja armoilla, vailla oikeutta vaikuttaa omaan elämäänsä - tai edes oikeutta poistua maasta ilman isäntänsä suostumusta. Etelä-Afrikan ja Brasilian kisojen alla ammattiliitot pystyivät merkittävästi kohentamaan kisojen rakentajien työoloja ja palkkausta. Qatarissa mahdollisuutta ei ole, koska feodaaliaikaa muistuttava lainsäädäntö kieltää siirtotyöläisiä järjestäytymästä ja estää aidon ammattiyhdistystoiminnan.

Avainasemassa ovat siksi FIFA ja sitä ympäröivä urheilubisnes. Tähän asti se on vielä voinut suhtautua välinpitämättömästi kampanjoijien vaatimuksiin ja huitaista kritiikin syrjään kyllästyneesti kuin sheikki ympärillään pörräävän kärpäsen. Mutta kun kansainvälinen paine kasvaa, alkavat myös FIFAa voitelevat suuryhtiöt huolestua maineestaan.

Rana Plazan tehdasromahdus Bangladeshissa osoitti, että ruumiiden lemu on voi olla rahaakin vahvempi kampanja-ase.

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa PRO -lehden numerossa 4/2014

Punainen kortti FIFA:lle! Osallistu kampanjaan kansainvälisen rakennustyöväen liiton BWI:n sivuilla!  

Vain muutaman mansikan tähden

Poliisin ja ihmisoikeusaktivistien iskuryhmä vapautti lokakuussa Thaimaan rannikolla 18 burmalaista ihmiskauppiaiden uhria. He olivat luulleet lähtevänsä tehdastyökeikalle Thaimaahan, mutta päätyivätkin orjatyöhön kalastusalukselle.

Kuulostaa kummalliselta, mutta uutinen toi mieleeni - mansikat. Kotipakastimeen kesällä säilötyt marjat olivat muuttuneet oudon kitkeriksi, kun olin tullut perehtyneeksi poimijoiden työehtoihin. Jo ennestään tiesin, etteivät kesäpaikkamme kulmilla heinäkuussa liftaavat venäläistytöt kuulu paikkakunnan suurituloisiin. Mutta oli järkytys huomata, millaisilla pelisäännöillä pohjoismaiset marjantuottajat ja alan teollisuus ovat valmiita raaka-aineitaan hankkimaan.

Koska me suomalaiset emme enää suostu hikoilemaan mansikkapelloilla ja marjametsissä tarpeeksi halvalla, marjasatoja pelastamaan on tuotettu ensin lähialueiden, sitten kaukomaiden marjanpoimijoita. He tekevät työtään urakkapalkalla eli kilohinnalla. Tienestin ratkaisevat työtahti, sorminäppäryys ja työpäivän pituus – sekä se löytyykö mättäiltä poimittavaa. Pääsääntö on, että takuupalkkoja sadepäivien, sairastumisen tai kehnon marjasadon varalta ei makseta.

Miltei poikkeuksetta ulkomaiset poimijat eivät ole työsuhteessa suomalaiseen isäntäänsä. He ovat ”itsenäisiä yrittäjiä”, ulkoministeriön mielestä ”turisteja”, jotka myyvät työnsä tulokset asiakkaan eli marjayrittäjän ennalta määräämään hintaan vailla mahdollisuutta neuvotella korvauksen suuruudesta. Ja mikä pahinta, heidät on värvännyt lähtömaassa operoiva työvoimajobbari, jonka katteettomista lupauksista, kiskurihinnoittelusta tai velanperintämenetelmistä suomalaisen yrityksen ei tarvitse ottaa minkäänlaista vastuuta.

Kätevä järjestely, vai mitä? Työn teettäjän vastuu työn tekijöistä on ulkoistettu suomalaisen valvonnan ulottumattomiin. Yrittäjän riskistä iso osa taas on ulkoistettu työntekijöille, siis tuotantoketjun köyhimmälle osalle, kuten suuressa maailmassakin on tapana. Ja koko paketti täysin laillisesti, työviranomaisten ja ulkoministeriön siunauksella.

Talouskeskustelussa tätä kutsutaan jäykkien työmarkkinarakenteiden keventämiseksi, työelämän joustavuuden lisäämiseksi tai sopeutumiseksi maailmanmarkkinoiden muutoksiin. Köyhien hyväksikäytöksi, riistoksi tai ihmiskaupan kaunistelluksi muodoksi järjestelyä kutsutaan harvemmin, vaikka käytännön seuraukset antaisivat aihetta.

Kansanedustaja Kimmo Kiljunen pyysi kesällä tapaamiaan ukrainalaistyttöjä laskemaan, paljonko heille jäi käteen Porin lähelle tehdyltä kuuden viikon mansikkakeikalta. Tulos: 15 euroa päivässä, eivätkä ne olleet mitään pätkäpäiviä.

Tämän päivän Suomessa tuo ei enää riitä uutiseksi. Sen sijaan thaimaalaisten poimijoiden marjaretki Ruotsiin ja Suomeen sai jo meilläkin runsaasti huomiota. Poimijoiden kotimaassa retki johti inhimillisiin murhenäytelmiin ja henkilökohtaisiin vararikkoihin, joista täkäläiset marjayhtiöt tai viranomaiset eivät ottaneet vastuuta, mutta sanomalehtien järkyttyneet lukijat ottivat.

Siirtotyöläisten riistoa ja ihmiskauppaa vastustava thaimaalainen verkosto NAT kirjelmöi viimeksi lokakuussa marjanpoimijoiden työoloista Ruotsin viranomaisille. Yli 400 Ruotsissa ja Suomessa työskennellyttä poimijaa on jo liittynyt verkoston jäseniksi.

Burmalaiset orjatyöläiset ja thaimaalaiset marjastajat eivät valitettavasti ole kaukaa haettu rinnastus. Täällä poimijat tosin päätyivät juuri siihen maahan ja siihen työhön mitä heille oli luvattukin – toisin kuin burmalaiset orjatyöläiset. Meillä marjastajia ei pidetä metsässä ja mansikkapelloilla väkivalloin, kuten orjatyöläisiä aluksellaan. Mutta - kuten useimmat ihmiskaupan uhrit – myös monet poimijat on houkuteltu matkaan tyhjillä lupauksilla helposta työstä ja ruhtinaallisista ansioista. Ja kuten useimmat ihmiskaupan uhrit, heidät sitoo työhönsä kiskontaa muistuttava velka välittäjälle. Siitä edes osittain suoriutuakseen heidän on pakko tehdä urakkansa loppuun, oli se miten kehnosti palkattu tahansa.

Ensi kesänä en taida tinkiä torilla marjalaatikon hinnasta. Sen sijaan kysäisen, onko tuottaja kenties käynyt marjassa ihmisjobbareiden kanssa.

___________________________________________________________________

Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2009

Lue jatkojuttun aiheesta vuodelta 2010, kun SASK oli teettänyt tutkimuksen marjanpoimijoiden työoloista: Köyhin kantaa riskin