Köyhin kantaa riskin

”Mitä pahaa ne thaimaalaiset ovat teille tehneet?”, kysyy tunnettu marjayrittäjä puhelimessa.

Arvaan, että kyse on haastattelumatkasta, jonka thaimaalainen tutkija teki elo-syyskuussa pohjoisen Suomen marjaleireissä. Kahden viikon retki vahvisti, että Thaimaasta Suomeen lennätetyt poimijat ahkeroivat oloissa, joissa useimmat suomalaiset eivät mistään hinnasta suostuisi työskentelemään.

Tarjolla on järjettömän pitkiä työpäiviä ja alkeellinen majoitus keskellä ei mitään, vapaapäiviä vähän tai ei lainkaan. Kotiin viemisiksi saa tuurista ja säistä riippuvan summan euroja, osa ei saa rahaa ollenkaan, osa saa pelkät velat.

Kuulostaako houkuttelevalta?

”Me kun emme tahdo mitään muuta kuin hyvää näille poimijoille ja heidän perheilleen”, marjayrittäjä sanoo loukkaantuneen kuuloisena.

En epäile hänen sanojaan. Mukavana miehenä tunnettu yrittäjä on väleissä väkensä kanssa. Ilmeisen vilpittömästi hän uskoo olevansa poimijoille myös jonkinlainen hyväntekijä. Hänhän on järjestänyt köyhille maalaisille Suomeen keikan, jolta moni voi palata kotiin mukavan rahasumman kanssa, ellei suorastaan upporikkaana.

Ja onko se väärin, että näin saadaan luonnonmarjat talteen metsistä, kuluttajille kotimaisista raaka-aineista tehtyjä tuotteita ja teollisuuteen työpaikkoja?

Eipä tietenkään se olisi väärin, jos kaikki sujuisi kuten haavekuvassa. Paha vain, ettei järjestely takaa ihmisarvoista työtä eikä säädyllistä ansiota läheskään kaikille poimijoille, olivat nämä kuinka ahkeria hyvänsä. Järjestely kaataa marjateollisuuden raaka-ainehankinnan suurimmat riskit kokonaan poimijoille, tuotantoketjun alimmalle ja köyhimmälle portaalle. Se muuttaa marjanpoiminnan työnteosta pakkoyrittäjyydeksi – malli jota on tarjottu jo muuallekin Suomeen.

Jos marjanpoimijoita koskeva järjestely nykymuodossaan yleistyy, se leviää pian uusille aloille. Ahneet välikädet ja työvoimajobbarit saavat lisää pelitilaa ja heidän jälkensä voivat johtaa hyvinkin sameille vesille.

Marjayrittäjä väittää, että thaimaalaisille poimijoille tehtiin vahinkoa, kun marjastajien puheille lähetettiin tutkija ja tuloksia julkistettiin. (* Keskusteluhan voi johtaa siihen, että asiaan puuttuu viranomainen tai – mikä pahinta – joku poliitikko.

Toivottavasti niin käy pian. Toivottavasti poliitikot ja viranomaiset esittävät ääneen saman kysymyksen, jonka thaimaalainen tutkija kysyi: ”Miten voi olla mahdollista, että kokonainen teollisuudenala on päässyt rakentamaan raaka-ainehuoltonsa ulkomailta kutsuttavien turistien varaan?”

*) Thaimaalainen tutkija Junya Lek Yimprasert kiersi SASKin toimeksiannosta marjanpoimijoiden leirejä eri puolilla Suomea ja haastatteli poimijoita ja yrittäjiä. Tutkimusraportti antoi karun kuvan poimijoiden työoloista ja tienesteistä.

Mitä yhteistä on burmalaisilla orjatyöläisillä ja Suomessa työskentelevillä marjanpoimijoilla? Lue syksyllä 2009 kirjoitettu kolumni "Vain muutaman mansikan tähden"

__________________________________________________________________

Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä lokakuussa 2010

Vain muutaman mansikan tähden

Poliisin ja ihmisoikeusaktivistien iskuryhmä vapautti lokakuussa Thaimaan rannikolla 18 burmalaista ihmiskauppiaiden uhria. He olivat luulleet lähtevänsä tehdastyökeikalle Thaimaahan, mutta päätyivätkin orjatyöhön kalastusalukselle.

Kuulostaa kummalliselta, mutta uutinen toi mieleeni - mansikat. Kotipakastimeen kesällä säilötyt marjat olivat muuttuneet oudon kitkeriksi, kun olin tullut perehtyneeksi poimijoiden työehtoihin. Jo ennestään tiesin, etteivät kesäpaikkamme kulmilla heinäkuussa liftaavat venäläistytöt kuulu paikkakunnan suurituloisiin. Mutta oli järkytys huomata, millaisilla pelisäännöillä pohjoismaiset marjantuottajat ja alan teollisuus ovat valmiita raaka-aineitaan hankkimaan.

Koska me suomalaiset emme enää suostu hikoilemaan mansikkapelloilla ja marjametsissä tarpeeksi halvalla, marjasatoja pelastamaan on tuotettu ensin lähialueiden, sitten kaukomaiden marjanpoimijoita. He tekevät työtään urakkapalkalla eli kilohinnalla. Tienestin ratkaisevat työtahti, sorminäppäryys ja työpäivän pituus – sekä se löytyykö mättäiltä poimittavaa. Pääsääntö on, että takuupalkkoja sadepäivien, sairastumisen tai kehnon marjasadon varalta ei makseta.

Miltei poikkeuksetta ulkomaiset poimijat eivät ole työsuhteessa suomalaiseen isäntäänsä. He ovat ”itsenäisiä yrittäjiä”, ulkoministeriön mielestä ”turisteja”, jotka myyvät työnsä tulokset asiakkaan eli marjayrittäjän ennalta määräämään hintaan vailla mahdollisuutta neuvotella korvauksen suuruudesta. Ja mikä pahinta, heidät on värvännyt lähtömaassa operoiva työvoimajobbari, jonka katteettomista lupauksista, kiskurihinnoittelusta tai velanperintämenetelmistä suomalaisen yrityksen ei tarvitse ottaa minkäänlaista vastuuta.

Kätevä järjestely, vai mitä? Työn teettäjän vastuu työn tekijöistä on ulkoistettu suomalaisen valvonnan ulottumattomiin. Yrittäjän riskistä iso osa taas on ulkoistettu työntekijöille, siis tuotantoketjun köyhimmälle osalle, kuten suuressa maailmassakin on tapana. Ja koko paketti täysin laillisesti, työviranomaisten ja ulkoministeriön siunauksella.

Talouskeskustelussa tätä kutsutaan jäykkien työmarkkinarakenteiden keventämiseksi, työelämän joustavuuden lisäämiseksi tai sopeutumiseksi maailmanmarkkinoiden muutoksiin. Köyhien hyväksikäytöksi, riistoksi tai ihmiskaupan kaunistelluksi muodoksi järjestelyä kutsutaan harvemmin, vaikka käytännön seuraukset antaisivat aihetta.

Kansanedustaja Kimmo Kiljunen pyysi kesällä tapaamiaan ukrainalaistyttöjä laskemaan, paljonko heille jäi käteen Porin lähelle tehdyltä kuuden viikon mansikkakeikalta. Tulos: 15 euroa päivässä, eivätkä ne olleet mitään pätkäpäiviä.

Tämän päivän Suomessa tuo ei enää riitä uutiseksi. Sen sijaan thaimaalaisten poimijoiden marjaretki Ruotsiin ja Suomeen sai jo meilläkin runsaasti huomiota. Poimijoiden kotimaassa retki johti inhimillisiin murhenäytelmiin ja henkilökohtaisiin vararikkoihin, joista täkäläiset marjayhtiöt tai viranomaiset eivät ottaneet vastuuta, mutta sanomalehtien järkyttyneet lukijat ottivat.

Siirtotyöläisten riistoa ja ihmiskauppaa vastustava thaimaalainen verkosto NAT kirjelmöi viimeksi lokakuussa marjanpoimijoiden työoloista Ruotsin viranomaisille. Yli 400 Ruotsissa ja Suomessa työskennellyttä poimijaa on jo liittynyt verkoston jäseniksi.

Burmalaiset orjatyöläiset ja thaimaalaiset marjastajat eivät valitettavasti ole kaukaa haettu rinnastus. Täällä poimijat tosin päätyivät juuri siihen maahan ja siihen työhön mitä heille oli luvattukin – toisin kuin burmalaiset orjatyöläiset. Meillä marjastajia ei pidetä metsässä ja mansikkapelloilla väkivalloin, kuten orjatyöläisiä aluksellaan. Mutta - kuten useimmat ihmiskaupan uhrit – myös monet poimijat on houkuteltu matkaan tyhjillä lupauksilla helposta työstä ja ruhtinaallisista ansioista. Ja kuten useimmat ihmiskaupan uhrit, heidät sitoo työhönsä kiskontaa muistuttava velka välittäjälle. Siitä edes osittain suoriutuakseen heidän on pakko tehdä urakkansa loppuun, oli se miten kehnosti palkattu tahansa.

Ensi kesänä en taida tinkiä torilla marjalaatikon hinnasta. Sen sijaan kysäisen, onko tuottaja kenties käynyt marjassa ihmisjobbareiden kanssa.

___________________________________________________________________

Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2009

Lue jatkojuttun aiheesta vuodelta 2010, kun SASK oli teettänyt tutkimuksen marjanpoimijoiden työoloista: Köyhin kantaa riskin