Eturintaman uutisia

Monikansallinen jättiyhtiö Nestlé taipui maaliskuussa siihen, että sen indonesialaisessa kahvitehtaassa toimiva ammattiliitto saa neuvotella palkoista ja työehdoista tehtaan johdon kanssa.

Nestlén konsernijohdon ja alan kansainvälisen ammattiliiton IUF:n sopimus lopetti samalla kolme vuotta kestäneen kansainvälisen kampanjan yhtiötä vastaan.
Nescafeta purkittavien työläisten ammattiliitto joutui ennen kampanjaa ja varsinkin sen aikana ankaran painostuksen kohteeksi. Panjangin tehtaan johto kieltäytyi neuvottelemasta liiton kanssa ja ahdisteli sekä sen aktiiveja että jäseniksi tiedettyjä työntekijöitä. Emoyhtiö taas vastusti viimeiseen asti puuttumista tehtaansa tapahtumiin.

Miksi Nestlé kävi kolmen vuoden katkeran kamppailun, jotta yhden indonesialaisen kahvitehtaan työläiset eivät pääsisi neuvottelemaan omista palkoistaan ja työehdoistaan? Yhtiöhän on jo pitkään pyrkinyt parantamaan boikoteissa ja kuluttajakampanjoissa kolhiutunutta mainettaan. Se on laatinut eettiset ohjeistot ja mm. lanseerannut tuotteita, joissa käytetään Reilun kaupan sertifioimia raaka-aineita.

Syynä on tartunnan pelko. Kun yhden tehtaan ammattiliitto pääsee neuvottelemaan palkoista, samaa vaaditaan pian naapuritehtaissakin. Halvimman tuotantotavan  ja alenevien tehdashintojen tavoittelu vaikeutuu.

Nestlé toimii kuten useimmat muutkin globaalia tuotantoa hyödyntävät merkkiyhtiöt. Niiden strategioissa ammattiliitoista vapaat vyöhykkeet ovat valtavirta-ajattelua, se toivottavin olotila. Vastuullisuusaloitteillaan pisteitä kerännyt urheilujätti Nike tähdentää sekin sijoittajilleen, että yhtiön toimipisteet ovat pääosin ”trade union free”, vapaita ammattiliitoista.

Nestlén ja IUF:n sopimus on hyvä uutinen sekä indonesialaisille että suomalaisille ay-aktiiveille. Kampanjointi johtaa tuloksiin, ja ammattiliittojen kansainvälisellä verkostolla on vaikutusvaltaa.
Samalla tapaus muistuttaa, että ay-vastaisuus ei ole maailmalla katoava, vaan kasvava ilmiö. Ja kuten kaikki globaalin työelämän valtavirtaukset, ay-vapaat vyöhykkeetkin pyrkivät ennemmin tai myöhemmin myös meille.

Omaa liittoansa ja omaa järjestäytymisoikeuttaan joutuu puolustamaan. Siksi kannattaa huolehtia myös globaalin verkoston heikoimmista lenkeistä. Ay-sisaret ja veljet maailmalla ovat nyt eturintamassa.

__________________________________________________________
Julkaistu kolumnina Ammatissa Pro -lehden toukokuun 2011 numerossa

Säädyllinen tehdas haastaa kilpajuoksun pohjalle

Dominikaanisessa tasavallassa Hispaniolan saarella on käynnissä kokeilu, jonka sujumista maailmalla seurataan ristiriitaisin tuntein. Laboratoriona toimii Villa Altagracian vapaatuotantoalueella helmikuussa avattu vaatetehdas. Se tuottaa T-paitoja ja huppareita Yhdysvaltoihin ja työllistää nyt suoraan 120 henkeä.


Kylän suojeluspyhimyksen mukaan nimensä saanut Alta Gracia on entinen korealaisen BJ&B-yhtiön tehdas, josta yhtiö potkaisi viimeiset 600 työntekijää pellolle vuonna 2007. Ennen sulkemista paikalliset asukkaat, ay-liike ja kansainväliset verkostot ehtivät kampanjoida pari vuotta laitoksen alasajoa vastaan. Kampanjoinnin kohteina olivat erityisesti merkkiyhtiöt Nike ja Reebok, joille tehdas tuotti lippalakkeja.

Kampanjointi ei saanut korealaisyritystä taipumaan. BJ&B osoittautui alalle tyypilliseksi heinäsirkaksi, joka hyppii ketterästi maasta toiseen halvimman työläisen perässä ja käyttää hyväkseen kaikki isäntämaan edut niin kauan kuin niitä on tarjolla. Dominikaanisessa tasavallassa lihavimmat bonukset kuivuivat vuonna 2005, kun monikuitusopimuksen nimellä tunnettu tullivapausjärjestely päättyi. Viimeinen pisara yhtiölle oli se, että tehtaan kovia kokeneet työntekijät perustivat ammattiliiton ja alkoivat vaatia laillisten työaikojen ja minimipalkkojen noudattamista.

Helmikuussa avattu Alta Gracia on toista maata. Se sallii ammatillisen järjestäytymisen, neuvottelee liiton kanssa työehtosopimuksen ja on sitoutunut poikkeuksellisen tiukkoihin työelämän standardeihin. Niistä ylivoimaisesti tärkein on elämiseen riittävä palkka, jonka tehdas takaa kaikille työntekijöilleen.

Ei siis ihme, että tehtaaseen töihin päässeet naiset ja heidän perheensä tuntevat saaneensa lottovoiton. Normaalityöaikaa tekemällä Alta Gracian työntekijät ansaitsevat runsaat 380 euroa kuukaudessa, kolme ja puoli kertaa enemmän kuin maan vapaatuotantoalueiden tämänhetkinen minimipalkka. Ylitöistä maksetaan lailliset korvaukset, ja tehtaan työympäristö suojalaitteineen on entiseen verrattuna toisesta maailmasta.

ooo000ooo

Tehtaan uusi omistaja on yhdysvaltalainen Knights Apparel, joka teettää vaatteita 30 tehtaassa eri puolilla maailmaa. Yhtiön perustaja ja omistaja Joe Bozich päätti tehdä kunnon työoloista brändin ja dominikaanitehtaasta brändin lippulaivan. Hän uudisti tehtaan tuotantotiloja puolella miljoonalla dollarilla ja lyöttäytyi yhteistyöhön työoloja valvovan Workers Rights Consortium -verkoston kanssa. Knights ja WRC sopivat, että Alta Gracian tuotannossa noudatetaan WCR:n eettistä ohjeistoa, johon kuuluu myös elämiseen riittävä palkka. Sen lähtötaso määriteltiin Dominikaanisessa tasavallassa tehdyllä kenttätutkimuksella.
Kumppani ei ollut huono valinta: Workers Rights Consortium on USA:ssa toimiva 186 yliopiston eettinen verkosto, joka painostaa vaateyhtiöitä kunnioittamaan työntekijöiden oikeuksia. Yliopistojen logoilla varustettujen vaatteiden myynti on miljoonabisnes, josta myös Knights Apparelilla on oma siivunsa.
Alta Gracian tehtaan avauduttua Knights on onnistunut hankkimaan sille tilauksia jo 400 yliopistokaupasta. Tehtaan T-paitoja myydään Niken ja Adidaksen merkkipaitojen rinnalla kilpailukykyisellä hinnalla, jota ei ole palkkojen kolminkertaistamisesta huolimatta korotettu. Myyntiä tukee hikipajoja vastustavan opiskelijaliikkeen innokas kampanjointi.

ooo000ooo

Alta Gracia haastaa röyhkeästi perinteisen markkina-ajattelun, jonka mukaan kilpailu väistämättä pakottaa yhtiöt hakemaan halvinta palkkatasoa ja keveintä työelämän sääntelyä. Siksi kokeilulla on runsaasti epäilijöitä – myös niitä, jotka suorastaan toivovat sen epäonnistuvan.
Myös runsaasti kysymyksiä pilotti herättää. Pitäisikö esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen ja kampanjajärjestöjen ryhtyä jakamaan julkisesti tunnustusta yhtiöille, joilla on kouraantuntuvaa näyttöä pyrkimyksestä työolojen parantamiseen? Vai kuulostaako Alta Gracian tapaus liian hyvältä monistuakseen myös muualle?

Samaa tuntuu miettivän tehtaassa työskentelevä  ammattiliiton puheenjohtaja Maritza Vargas, jolle edellinen korealaisomistaja antoi potkut järjestäytymisen vuoksi. New York Times pyysi häntä vertaamaan nykyistä työpaikkaansa alueen muihin tehtaisiin: ”Ero on kuin taivaallisen ja maallisen”, rouva Vargas vastasi.

_____________________________________________________
Julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä joulukuussa 2010 

Tarinoita tavaroista

Vietnamilaisen vaatetehtaan eteisaulassa roikkuu seinän täydeltä raamitettuja todistuksia. Kaikissa on jonkun maailmalla tunnetun merkkifirman logo ja tiivistelmä yhtiön eettisistä ohjeista.

”Meidän pitää noudattaa näitä kaikkia, ja nämä kaikki tarkastavat meidät joka vuosi erikseen”, tehtaan hongkongilainen johtaja huokaa, mutta yrittää silti näyttää positiiviselta.

Sama toistuu huonekalutehtaalla, ja saman ilmiön voi nähdä lukemattomissa muissa maissa, vaikkapa Dominikaanisen tasavallan vapaatuotantovyöhykkeellä. Keskenään läntisillä markkinoilla kilpailevat suuryhtiöt teettävät merkkipaitojaan, -tossujaan ja puutarhakalusteitaan samoilla tavaratoimittajilla, vieläpä samoissa tehtaissa.

Siksi kuulostaa hieman huvittavalta, kun suuren merkkiyhtiön edustaja ilmoittaa, ettei se voi ”kilpailusyistä” paljastaa tavaratoimittajiensa nimiä, yksittäisistä tehtaista puhumattakaan. Näin teki esimerkiksi suomalainen urheilujätti Amer Sports Group, kun siltä tiukattiin, miksei se ole seurannut eräiden muiden urheilujättien, kuten Niken esimerkkiä ja julkistanut tuotantoketjuaan.

Epäilen, että ”kilpailusyyt” liittyvät useimmiten merkkiyhtiön imagoon ja ns. imagohaittojen ennalta ehkäisyyn. Yhtiö haluaa itse päättää, millainen imago sen markkoimilla tavaroilla on ja millainen tarina niistä kuluttajille kerrotaan.

Jos merkkitavaran valmistusketju on julkinen, pitää myös ketjun työolojen olla säällisellä tolalla. Muussa tapauksessa yritys ottaa riskin, että julkisuuteen livahtaa markkinoinnin kannalta vääränlainen tarina. Harvahan haluaa reippailla puserossa, jonka tekijöiden tiedetään pyörtyilevän unen ja ruuan puutteessa tuotantolinjalle.

Riskin pienentämiseksi helpointa on pitää tuotantoketju salassa. Näin yritys voi ainakin jonkin aikaa kertoa tuotteistaan haluamiaan tarinoita – mieluiten sellaisia jotka eivät liity mitenkään tuotteen alkuperään. On tietenkin myös se vaikeampi ja kalliimpi tapa: huolehtia puserontekijöiden työolot niin säädylliseen kuntoon, että ne kestävät myös ulkopuolisen tarkastelun.

Kirjoitin kesällä Expert-ketjun ”kiinalaismainoksesta”, kuten sitä nettipalstojen keskusteluissa nimitettiin. Muutama asiantunteva lukija oli huomannut, että mainoksessa miljoonan digiboksin tilauksen saaneet johtajat puhuvat japania, eivät kiinaa, vaikka mainostrailereita netissä katselleet – joukossa tämän kirjoittaja – saattoivat erehtyä päättelemään toisin.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkä tarinan tämä mainostaja halusi kuluttajille kertoa? Senkö että Expert-ketjun myymä elektroniikka on taatusti halvinta ja että se valmistetaan pääosin Japanissa, kalliiden tuotantokustannusten maassa? Vai pantiinko johtajat puhumaan japania häveliäisyyssyistä - etteivät katsojan ajatukset harjautuisi halvasta hinnasta liian pitkälle, esimerkiksi Kiinan työoloihin?
Nettikommenteista päätellen mainos ei onnistunut kummassakaan tavoitteessa. Yhdessä asiassa sen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat.

Expertin mainosfilmisarja kuvaa piinallisen tarkasti niitä ostokäytäntöjä, joiden avulla kehitysmaassa toimiva tehdas ajetaan alenevien hintojen ja pienenevien katteiden kierteeseen. Juuri nuo käytännöt pakottavat tehtaanjohtajat kerta toisensa jälkeen rikkomaan sekä oman maansa työlakeja että niitä hienoja eettisiä periaatteita, joita suuri tilaajayhtiö julkisesti väittää noudattavansa.

_________________________________________________________

Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2007

Syntisäkkejä lajittelemaan

Kun Reilun kaupan perustamista Suomessa vasta suunniteltiin, tiesin erehtymättömällä varmuudella, millaista on epäeettinen kuluttaminen. Nykäistään jalkaan Niken lenkkarit, otetaan evääksi Chiquita-banaani ja autoillaan amerikanraudalla Ikeaan ostamaan halpoja huonekaluja, mielellään trooppista kovapuuta. Paluumatkalla tankataan Shellillä lyijyllistä bensaa.

Nyt on eettisyys arvossaan ja Reilu kauppa elää nousubuumia. Moni kuluttajakampanjoissa ryvettynyt syntisäkkiyhtiökin on tehnyt täyskäännnöksen ja ponnistelee ilmeisen tosissaan parantaakseen tuotantoketjunsa työoloja ja eettistä laatua.

Nike on ensimmäisenä urheiluvälineyhtiönä luopunut salailusta, julkistanut koko alihankintaketjunsa ja vetänyt peräänsä muitakin alan merkkiyhtiöitä. Kulissien takana yhtiö seurustelee jopa ay-liikkeen kanssa seuraavista askelista. Chiquita on solminut ay-liikkeen kanssa globaalin sopimuksen ja hakee ympäristöuskottavuutta liitolla Rainforest Alliance -verkoston kanssa. Ikea teki jo kymmenen vuotta sitten puualan kansainvälisen ammattijärjestön kanssa raamisopimuksen ja on liittänyt sen osaksi erittäin kunnianhimoista eettistä ohjeistustaan.

Yhteistä täyskäännöksen tehneille yhtiöille on se, että niiden tuotteet ovat herkkiä kuluttajien mielenliikkeille. Ilman näkyviä kampanjoita ja huolta brändin maineesta muutos tuskin olisi ollut näin näkyvä. Mutta niin hauskaksi planeettamme ei vielä ole muuttunut, että maailmanparannuksen voisi hoitaa pelkästään shoppailemalla.

Kansainväliset ammattijärjestöt ovat sitkeästi pyrkineet suuryhtiöiden kanssa solmittaviin globaaleihin sopimuksiin, joissa työelämän vähimmäisoikeudet ulotetaan koskemaan yhtiön koko tuotantoa. Ammattiliitoilla on sopimusten toteutuksessa ja valvonnassa tunnustettu asema. Esimerkiksi Ikea ja puualan kansainvälinen ammattijärjestö BWI tarkastelevat oman sopimuksensa toimeenpanoa säännöllisesti kahdesti vuodessa. Samantapaisia yhteisiä seurantamekanismeja on useimmissa muissakin raamisopimuksissa.

Tuleeko entisestä syntisäkistä siis raamisopimuksen avulla nuhteeton?

Ammattiliitot ovat olleet haluttomia luokittelemaan yhtiöitä suureen ääneen häiriköihin ja mallioppilaisiin – ne kun joutuvat neuvottelemaan myös huonosti käyttäytyvien kanssa. Erityisen kriittisesti liitot ovat suhtautuneet boikottijulistuksiin, sillä kärsijän asemaan joutuvat ensimmäisinä boikotoitavien yhtiöiden työntekijät.

Raamisopimusten kautta ay-liike on arvioinut pääsevänsä vaikuttamaan alihankintaketjun työoloihin suoraan ja köyhien ihmisten työpaikkoja vaarantamatta. Samalla se on turvannut itselleen mahdollisuuden vahvistaa omaa verkostoaan yrityksen tuotantopisteissä.

Nyt tiedetään, ettei pelkkä raamisopimus tai yrityksen oma eettinen ohjeisto riitä takeeksi säädyllisistä työoloista. Ratkaisevaa on se, miten ja kenen kanssa valvonta järjestetään.
Teollisen tavaran koko valmistusketjun valvonta on sekä vaikeata että kallista. Hinta kasvaa sitä korkeammaksi, mitä tiukempaa valvontaa vaaditaan ja mitä enemmän nojataan kaupallisten valvontakonsulttien palveluihin. Ay-liikkeen ongelma on se, että kipeimmin valvontaa tarvittaisiin juuri niillä työpaikoilla, missä ammattiliiton ote on heikko tai liittoa ei ole ollenkaan.

Uskottavan valvonnan rakentamiseen vastuulliset yritykset ja ammattijärjestöt tarvitsevat siksi toisiaan. Yhtä väistämätöntä on, että ne joutuvat solmimaan yhteistyösuhteita paikallisten kansalaisjärjestöverkostojen ja kansainvälisten kampanjaorganisaatioiden kanssa. Niiden avulla paikataan jo esimerkiksi Kiinassa ja Vietnamissa aukkoja, joihin demokraattisen ammattiyhdistysliikkeen verkosto ei vielä yllä

Valvontaverkostojen rakentelu ei mitenkään vähennä tarvetta kampanjointiin ja valveutuneiden kuluttajien aktiivisuuteen. Halvalla hinnalla elämöintihän on edelleen tehokkaampaa myyntipuhetta kuin se, että tuote on valmistettu säällisissä oloissa ja että sen tekijä on saanut työstään kohtuullisen korvauksen.

________________________________________________________
Julkaistu Puu-ja erityisalojen liiton Särmä-lehdessä kesäkuussa 2007