Tarinoita tavaroista

Vietnamilaisen vaatetehtaan eteisaulassa roikkuu seinän täydeltä raamitettuja todistuksia. Kaikissa on jonkun maailmalla tunnetun merkkifirman logo ja tiivistelmä yhtiön eettisistä ohjeista.

”Meidän pitää noudattaa näitä kaikkia, ja nämä kaikki tarkastavat meidät joka vuosi erikseen”, tehtaan hongkongilainen johtaja huokaa, mutta yrittää silti näyttää positiiviselta.

Sama toistuu huonekalutehtaalla, ja saman ilmiön voi nähdä lukemattomissa muissa maissa, vaikkapa Dominikaanisen tasavallan vapaatuotantovyöhykkeellä. Keskenään läntisillä markkinoilla kilpailevat suuryhtiöt teettävät merkkipaitojaan, -tossujaan ja puutarhakalusteitaan samoilla tavaratoimittajilla, vieläpä samoissa tehtaissa.

Siksi kuulostaa hieman huvittavalta, kun suuren merkkiyhtiön edustaja ilmoittaa, ettei se voi ”kilpailusyistä” paljastaa tavaratoimittajiensa nimiä, yksittäisistä tehtaista puhumattakaan. Näin teki esimerkiksi suomalainen urheilujätti Amer Sports Group, kun siltä tiukattiin, miksei se ole seurannut eräiden muiden urheilujättien, kuten Niken esimerkkiä ja julkistanut tuotantoketjuaan.

Epäilen, että ”kilpailusyyt” liittyvät useimmiten merkkiyhtiön imagoon ja ns. imagohaittojen ennalta ehkäisyyn. Yhtiö haluaa itse päättää, millainen imago sen markkoimilla tavaroilla on ja millainen tarina niistä kuluttajille kerrotaan.

Jos merkkitavaran valmistusketju on julkinen, pitää myös ketjun työolojen olla säällisellä tolalla. Muussa tapauksessa yritys ottaa riskin, että julkisuuteen livahtaa markkinoinnin kannalta vääränlainen tarina. Harvahan haluaa reippailla puserossa, jonka tekijöiden tiedetään pyörtyilevän unen ja ruuan puutteessa tuotantolinjalle.

Riskin pienentämiseksi helpointa on pitää tuotantoketju salassa. Näin yritys voi ainakin jonkin aikaa kertoa tuotteistaan haluamiaan tarinoita – mieluiten sellaisia jotka eivät liity mitenkään tuotteen alkuperään. On tietenkin myös se vaikeampi ja kalliimpi tapa: huolehtia puserontekijöiden työolot niin säädylliseen kuntoon, että ne kestävät myös ulkopuolisen tarkastelun.

Kirjoitin kesällä Expert-ketjun ”kiinalaismainoksesta”, kuten sitä nettipalstojen keskusteluissa nimitettiin. Muutama asiantunteva lukija oli huomannut, että mainoksessa miljoonan digiboksin tilauksen saaneet johtajat puhuvat japania, eivät kiinaa, vaikka mainostrailereita netissä katselleet – joukossa tämän kirjoittaja – saattoivat erehtyä päättelemään toisin.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkä tarinan tämä mainostaja halusi kuluttajille kertoa? Senkö että Expert-ketjun myymä elektroniikka on taatusti halvinta ja että se valmistetaan pääosin Japanissa, kalliiden tuotantokustannusten maassa? Vai pantiinko johtajat puhumaan japania häveliäisyyssyistä - etteivät katsojan ajatukset harjautuisi halvasta hinnasta liian pitkälle, esimerkiksi Kiinan työoloihin?
Nettikommenteista päätellen mainos ei onnistunut kummassakaan tavoitteessa. Yhdessä asiassa sen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat.

Expertin mainosfilmisarja kuvaa piinallisen tarkasti niitä ostokäytäntöjä, joiden avulla kehitysmaassa toimiva tehdas ajetaan alenevien hintojen ja pienenevien katteiden kierteeseen. Juuri nuo käytännöt pakottavat tehtaanjohtajat kerta toisensa jälkeen rikkomaan sekä oman maansa työlakeja että niitä hienoja eettisiä periaatteita, joita suuri tilaajayhtiö julkisesti väittää noudattavansa.

_________________________________________________________

Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2007

Kyläkauppias globaalina piiskurina

(15.2.2007)

En ole käynyt Keskisen kyläkaupassa, mutta ei ole syytä epäillä, mitä kauppias toimintansa perusajatuksena julistaa. ”Sieltä ostetaan, mistä halvemmalla saadaan.”

Ei pelkoa, että Tuurin asiakkaitten tarvitsisi vaivata päätään yhteiskuntavastuulla, hankintaketjun läpinäkyvyydellä tai pitkäaikaisella kumppanuudella paikallisten tavaratoimittajien kanssa. ”Miksi maksaa enemmän, jos saman tuotteen saa halvemmalla”, mahtipuodin kotisivu kiteyttää.

Kiinalaisesta farkkutehtaasta kertovassa China Blue –dokumentissa brittiläinen ostaja kiristää kohteliaasti mutta määrätietoisesti tehtaan johtoa entistä tiukempaan toimitusaikatauluun ja alennettuun yksikköhintaan. Johtaja pelkää asiakkaan menetystä ja hyväksyy ehdot. Niinpä tytöt uurastavat 19 tunnin yhtämittaisia työvuoroja ilman ylityökorvauksia tai lepopäiviä. Tehdas rikkoo karkeasti Kiinan työlakia, mutta omistaja ja johtajahan on entinen poliisipäällikkö, jonka hyvä veli –verkostot toimivat.

Amerikkalaisten yliopistojen vaatehankintoja valvova järjestö arvioi, että globaalin talouden pahimpia orjapiiskureita eivät ole roistomaiset tehtaanjohtajat, vaan isojen kauppaketjujen ja merkkiyhtiöiden ostajat. Toimitusaikoja tiukentamalla, hinnanalennuksia kiristämällä ja varoituksetta toimittajia vaihtamalla paikalliset tehtaat ajetaan niin ahtaalle, että niiden on sopimuksista selvitäkseen lopulta pakko käyttää epäinhimillisiä työaikoja ja nälkäpalkkoja.

Kuuluisa esimerkki on maailman suurimman kauppajätin Wal-Martin ”Plus yksi” –periaate. Se edellyttää, että yhtiön tavaratoimittajan on uusia tilauksia saadakseen pystyttävä joka vuosi joko alentamaan tuotteen hintaa tai parantamaan sen laatua. Synnittömiä eivät ole nekään yritykset, jotka omissa eettisissä ohjeissaan edellyttävät säädyllisiä työoloja. Myös ne vaativat yleisesti valmistajiltaan määräaikoja, jotka tehdas pystyy pitämään vain eettisiä ohjeita rikkomalla.

Tuurin kyläkaupan kotisivujen rinnalla katson kuvaa kahdesta kauniista kiinalaistytöstä. He ovat nipistäneet silmäkulmiinsa pyykkipoikia, jotta eivät nukahtaisi farkkupinojen ääreen tehtaan hihnalle. Tytöt näyttävät hyvin nuorilta - China Blue –dokumentin päähenkilö on vain 16-vuotias.
Univelkaisten tyttöjen käsien kautta farkut päätyvät Wal-Martin halpahalleihin eri puolille maailmaa. Kuka tietää, kenties joku puoli-ilmainen ylijäämäerä on eksynyt myös Keskisen myyntipöydille.

Tuleeko Tuurin kyläkauppiaasta siis tällä yhtälöllä globaalin kaupanhieronnan konna ja köyhien kiinalaisten hiostaja?

Veljekset Keskinen Oy:n kotisivuilla Tuuriin pystytettyjä rakennusmonumentteja verrataan vaatimattomasti Pariisin Eiffel-torniin, New Yorkin Vapauden patsaaseen ja Pisan vinoon torniin. Onneksi monumentit kertovat enemmän yhtiön vetäjien tyylitajusta kuin sen markkinavoimasta maailmalla.

Wal-Martin tai Tescon, jopa Stockmannin ja Keskonkin korvissa Tuurin mahtikauppiaan uho on kärpäsen surinaa. Yksinään maailman keskiset eivät riitä kääntämään globaalitalouden pelisääntöjä mihinkään suuntaan. Mutta yhdessä he jo auttavat ylläpitämään työoloista ja sosiaalisista seurauksista piittaamatonta kierrettä, jota kansainvälinen ay-liike kutsuu osuvasti termillä ”Race to the bottom”, kilpajuoksu pohjalle saakka.

Entä se helppoheikin elämännäkemys, mitä kyläkauppias riemukaarellaan ruokkii: että vain tavaran hinnalla on väliä, ja että vain yhä halvempaa tavaraa me kuluttajat elämältä ja maailmalta odotamme.
Olemmeko me todellakin niin tolloja?
_______________________________________________

Teksti on alunperin julkaistu kolumnina Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä helmikuussa 2007. Veljekset Keskinen Oyn toimitusjohtaja ja pääomistaja Vesa Keskinen nosti kolumnin johdosta kanteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Syytteet hylättiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.