Kepillä vai porkkanalla?

Sähköpostiin ilmestyi peräjälkeen kaksi viestiä, jotka molemmat koskivat samaa, tunnettua suuryhtiötä. Ensimmäinen viesti kertoi, että monikansallinen ruokajätti Nestlé on toistaiseksi ainoana ruokayhtiönä maailmassa päässyt kestävän kehityksen raportoinnissaan vaativalle A+ -tasolle. Veden käytön, ravitsemuksen ja maaseutukehityksen lisäksi uusin raportti on nyt laajentunut koskemaan myös ihmisoikeuksia ja inhimillistä monimuotoisuutta, ilmastomuutosta, biodiversiteettiä ja korruption torjuntaa.

Kuulostaa vaikuttavalta. Raportointi siis paranee paranemistaan, mutta kuinka on toiminnan laita?

Vastaus on heti siinä seuraavassa viestissä. Allekirjoittaja on kansainvälinen elintarviketyöläisten liitto IUF, joka pyytää lähettämään Nestlén yhtiökokoukselle pakistanilaisia työntekijöitä tukevan vetoomuksen. Nestlén maitotehdas Kabirwalassa Pakistanissa on antanut laittomat potkut ammattiliiton puheenjohtajalle ja uhmaa oikeuden määräystä peruuttaa irtisanominen. Samainen tehdas on jo vuosia käyttänyt tuotantolinjoillaan satoja ala-arvoisilla työehdoilla ahkeroivia pätkätyöläisiä, jotka se on vuokrannut hämäräperäiseltä, pidätysmääräystä pakoilevalta työvoimajobbarilta. Ammattiliiton mukaan vuokratyöjobbarien käyttö ei ole poikkeustapaus, vaan oleellinen osa Nestlén tuotantoketjua.

Kuulostaa irvokkaalta, ja samalla niin masentavan tutulta. Eikä samainen yhtiö ollutkin vielä äskettäin kansainvälisen kampanjoinnin kohteena siksi, että sen Panjangissa, Indonesiassa toimiva kahvitehdas ei tunnustanut ammattiliiton toimintaoikeuksia eikä suostunut neuvottelemaan liiton kanssa työehtosopimuksesta? Ja eikö näitä tapauksia löydy uuvuksiin asti, aivan lähivuosilta, ja muidenkin hienoja raportteja tekevien yhtiöiden kuin Nestlén toiminnasta?

Yritysten yhteiskuntavastuuta tuupitaan juuri nyt eteenpäin monilla foorumeilla. Se on näkyvä elementti myös Suomen hallituksen uudessa kehityspoliittisessa toimintaohjelmassa, joka on nostanut sen osaksi ”osallistavaa ja työllistävää vihreää taloutta”. Ajatus on rohkaista yrityksiä parantamaan toimintansa ja tuotantoketjunsa eettistä laatua vapaaehtoisesti, suositusten tai korkeintaan väljästi sitovien ohjeistusten voimin, rakentavassa yhteistyössä viranomaisten ja järjestöjen kanssa.

Myös ammattiyhdistysliike on ollut mukana yhteisten pelisääntöjen kehittelyssä. Se on kuitenkin suhtautunut epäilevästi vapaaehtoisuuden voimaan ja vaatinut sitovuutta yrityksiä koskevaan sääntelyyn. Syy on selvä: ammattiliitot tuntevat tehdassalien, kauppakeskusten ja plantaasiviljelmien todellisuuden. Eikä se todellisuus useinkaan vastaa palkituissa raporteissa tai eettisissä julistuksissa piirrettyä kuvaa suuryhtiön toiminnasta.

Mikä saa yrityksen tekemään aitoja, kouraantuntuvia muutoksia tuotantoketjunsa työolojen valvontaan ja omiin hankintakäytäntöihinsä?  Vapaaehtoisuusko, sosiaalinen vastuuntunto tai usko eettisyyden markkinointivoimaan?  Ei siltä näytä.

Huipputuloksia tahkoava elektroniikkajätti Apple pelastautui vast’ikään yritysvetoisen eettisyysverkoston FLA:n suojelukseen, kun toistuvat paljastukset sen sopimusvalmistajien kehnoista työoloista havahduttivat jo brändiuskovaisetkin kyselemään kiusallisia. Tony Hilfigerin, Calvin Kleinin ja useiden muiden luksusmerkkien vaatteita Bangladeshissa tuottava suuryhtiö PVH Corporation taipui sekin vasta äänekkään kampanjoinnin ja järkyttävien paljastusten jälkeen solmimaan tehtaiden paloturvallisuutta edistävän sopimuksen ammattiliittojen ja kampanjaverkostojen kanssa. Entäpä hengenvaarallinen hiekkapuhallus farkkujen tuotannossa, nälkäpalkat urheiluvaateteollisuudessa, lapsityöläiset suklaafirmoille tuottavilla kaakaoplantaaseilla? Mihin noista ongelmista yhtiöt olisivat kunnolla puuttuneet ilman ay-liikkeen ja kampanjaverkostojen jatkuvaa ahdistelua? 

Tuoreiden esimerkkien valossa näyttää vahvasti siltä, että vapaaehtoisen porkkanan sijasta yhtiöiden käytökseen vaikuttaa käytännössä keppi: pelko pitkäaikaisesta maineen menetyksestä, kuluttajien kaikkoamisesta, työrauhan katoamisesta ja tuloksen notkahduksesta. Ammattiliitoillehan tämä päätelmä tuskin on uutinen.

______________________________________________________
Julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä toukokuussa 2012

Kyläkauppias globaalina piiskurina

(15.2.2007)

En ole käynyt Keskisen kyläkaupassa, mutta ei ole syytä epäillä, mitä kauppias toimintansa perusajatuksena julistaa. ”Sieltä ostetaan, mistä halvemmalla saadaan.”

Ei pelkoa, että Tuurin asiakkaitten tarvitsisi vaivata päätään yhteiskuntavastuulla, hankintaketjun läpinäkyvyydellä tai pitkäaikaisella kumppanuudella paikallisten tavaratoimittajien kanssa. ”Miksi maksaa enemmän, jos saman tuotteen saa halvemmalla”, mahtipuodin kotisivu kiteyttää.

Kiinalaisesta farkkutehtaasta kertovassa China Blue –dokumentissa brittiläinen ostaja kiristää kohteliaasti mutta määrätietoisesti tehtaan johtoa entistä tiukempaan toimitusaikatauluun ja alennettuun yksikköhintaan. Johtaja pelkää asiakkaan menetystä ja hyväksyy ehdot. Niinpä tytöt uurastavat 19 tunnin yhtämittaisia työvuoroja ilman ylityökorvauksia tai lepopäiviä. Tehdas rikkoo karkeasti Kiinan työlakia, mutta omistaja ja johtajahan on entinen poliisipäällikkö, jonka hyvä veli –verkostot toimivat.

Amerikkalaisten yliopistojen vaatehankintoja valvova järjestö arvioi, että globaalin talouden pahimpia orjapiiskureita eivät ole roistomaiset tehtaanjohtajat, vaan isojen kauppaketjujen ja merkkiyhtiöiden ostajat. Toimitusaikoja tiukentamalla, hinnanalennuksia kiristämällä ja varoituksetta toimittajia vaihtamalla paikalliset tehtaat ajetaan niin ahtaalle, että niiden on sopimuksista selvitäkseen lopulta pakko käyttää epäinhimillisiä työaikoja ja nälkäpalkkoja.

Kuuluisa esimerkki on maailman suurimman kauppajätin Wal-Martin ”Plus yksi” –periaate. Se edellyttää, että yhtiön tavaratoimittajan on uusia tilauksia saadakseen pystyttävä joka vuosi joko alentamaan tuotteen hintaa tai parantamaan sen laatua. Synnittömiä eivät ole nekään yritykset, jotka omissa eettisissä ohjeissaan edellyttävät säädyllisiä työoloja. Myös ne vaativat yleisesti valmistajiltaan määräaikoja, jotka tehdas pystyy pitämään vain eettisiä ohjeita rikkomalla.

Tuurin kyläkaupan kotisivujen rinnalla katson kuvaa kahdesta kauniista kiinalaistytöstä. He ovat nipistäneet silmäkulmiinsa pyykkipoikia, jotta eivät nukahtaisi farkkupinojen ääreen tehtaan hihnalle. Tytöt näyttävät hyvin nuorilta - China Blue –dokumentin päähenkilö on vain 16-vuotias.
Univelkaisten tyttöjen käsien kautta farkut päätyvät Wal-Martin halpahalleihin eri puolille maailmaa. Kuka tietää, kenties joku puoli-ilmainen ylijäämäerä on eksynyt myös Keskisen myyntipöydille.

Tuleeko Tuurin kyläkauppiaasta siis tällä yhtälöllä globaalin kaupanhieronnan konna ja köyhien kiinalaisten hiostaja?

Veljekset Keskinen Oy:n kotisivuilla Tuuriin pystytettyjä rakennusmonumentteja verrataan vaatimattomasti Pariisin Eiffel-torniin, New Yorkin Vapauden patsaaseen ja Pisan vinoon torniin. Onneksi monumentit kertovat enemmän yhtiön vetäjien tyylitajusta kuin sen markkinavoimasta maailmalla.

Wal-Martin tai Tescon, jopa Stockmannin ja Keskonkin korvissa Tuurin mahtikauppiaan uho on kärpäsen surinaa. Yksinään maailman keskiset eivät riitä kääntämään globaalitalouden pelisääntöjä mihinkään suuntaan. Mutta yhdessä he jo auttavat ylläpitämään työoloista ja sosiaalisista seurauksista piittaamatonta kierrettä, jota kansainvälinen ay-liike kutsuu osuvasti termillä ”Race to the bottom”, kilpajuoksu pohjalle saakka.

Entä se helppoheikin elämännäkemys, mitä kyläkauppias riemukaarellaan ruokkii: että vain tavaran hinnalla on väliä, ja että vain yhä halvempaa tavaraa me kuluttajat elämältä ja maailmalta odotamme.
Olemmeko me todellakin niin tolloja?
_______________________________________________

Teksti on alunperin julkaistu kolumnina Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä helmikuussa 2007. Veljekset Keskinen Oyn toimitusjohtaja ja pääomistaja Vesa Keskinen nosti kolumnin johdosta kanteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Syytteet hylättiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.