Lahjakkaimmat yksilömme

Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh ilmoitti elokuussa yhtiönsä voitollista tulosta julkistaessaan, ettei hän itse voi osallistua mihinkään johtajien palkkatalkoisiin. Konsernijohtajan palkasta puolet riippuu kuulemma yhtiön tuloksesta ja osakekurssista, joten omistajat kärsivät, jos palkkaa alennetaan, Stadigh määritteli.

Tämä viisaus lausuttiin samaan aikaan, kun tasavallan uusi poliittinen johto paimentaa kansalaisia vimmatusti yhteisvastuuseen, palkkamalttiin ja pitempään työpäivään. Konsernijohtaja luikkii vetoomusta piiloon omistajien selän taakse, mutta epäilen, löytyykö edes Sammon omilta toimihenkilöiltä ymmärrystä hänen perusteluilleen. Heitähän tuottavuustalkoot vuorenvarmasti koskevat, ihan omistajien kärsimyksistä riippumatta.

Tätä ennen hallituksen ja EK:n talkoovetoomuksia pitivät pilkkanaan Portugaliin eläköityneet upporikkaat yritysjohtajat. Heitä koskevassa keskustelussa vuorineuvosten rintama hajosi jo näyttävästi. Pari tunnettua yritysjohtajaa laukoi kovia sanoja ”luusereista” ja matalamoraalisista vastuunpakoilijoista. Metsoa ja Patriaa luotsannut vuorineuvos Jorma Eloranta taas arvioi, että ”rationaalisesti ajatteleva ihminen” voi hyvin lähteä Portugaliin, kun se kerran on ”taloudellisesti edullista” ja laillista.

Ja kyseessähän ovat pankkiiri Björn Wahlroosin määritelmän mukaan lahjakkaimmat yksilömme, joiden tulonmuodostusta, palkitsemista ja etuuksia ei hänen mielestään tulisi mitenkään rajoittaa tai kyseenalaistaa.

Köyhissä maissa yhteiskuntien kehittymistä ja olojen kohenemista jarruttaa aivan ratkaisevalla tavalla kaikkialle pesiytynyt epätasa-arvo, saalistus ja korruptio, jota kulloinkin valtaan päässyt eliitti pikemmin lannoittaa kuin kitkee. Eliitin käyttäytyminen ja esimerkki vaikuttaa: kansakunnan moraalikoodi vääristyy, yritys rakentaa keskinäiseen luottamukseen ja vakauteen perustuvaa yhteiskuntaa vaikeutuu.

Suomea on totuttu pitämään esimerkkinä toisenlaisesta yhteiskunnasta. Tasa-arvon tuottama yhteiskuntarauha, vakaus, ennustettavuus ja sopimusten pitäminen ovat hyveitä, joita myös liike-elämä ja sijoittajat arvostavat. Näiden varassa myös verojaan nyt pakoileva bisneseliitti on vaurautensa luonut.

Suomalaisia johdetaan kuulemma edestä ja esimerkillä, mutta näinkö se tapahtuu? Vääntämällä kansalle rautalangasta, että joillakuilla on erivapaus luikerrella eroon yhteisvastuusta ja kohtuuden rajoista? Ja että ”rationaalinen ajattelu” tarkoittaa vain tulonmuodostusta ja omien etujen maksimointia, ei käsitystä arvojohtajuudesta ja sen merkityksestä yhteiskuntamoraalille?

En oikein jaksa enää uskoa vapaaehtoisuuteen tai hyväntekeväisyyteen – varsinkaan niiden taholta joilla siihen olisi varaa. Lisää järkevää sääntelyä ja kaikkia koskevaa oikeudenmukaista verotusta, kiitos!

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa Pro -lehden numerossa 4/2015. Katso Ammattiliitto Pron kotisivut

Vain paholainen pukeutuu Pradaan

Suostuisitko omalla naamallasi tai nimelläsi markkinoimaan järjettömän kallista vaatekappaletta tai käsilaukkua, jonka tekijä saa nälkäpalkkaa eikä pysty elättämään sillä perhettään?

Eipä hätää, ei tarvitsekaan. Tilallesi riittää tulijoita: Wayne Rooney, Kelly Brook, Kyley Minogue, Sofia Coppola, Bono, Diego Maradona, Angelina Jolie, Keith Richards, Karl Lagerfeldt, Mihail Gorbatshov, Sean Connery, ja mitä näitä onkaan.

Nämä kaikilta kanavilta tutut hahmot ovat kukin vuorollaan poseeranneet laukkuja ja muuta luksustavaraa valmistuttavan Louis Vuittonin tuotteita ja arvoja esittelevässä ”Core values” –kampanjassa. Se puhuu ylevästi kulttuuriarvoista, perinteistä, rakennusten suojelusta, isä-tytär-suhteesta. Yhtiön tuotteita valmistavista ihmisistä, heidän lapsistaan tai elämästään kampanja ei sano sanaakaan. 

    

Alle vuoden vanhan tutkimusraportin mukaan Prada, Hugo Boss ja Louis Vuitton kuuluvat niihin brändeihin, jotka näyttävät vähiten välittävän tuotteidensa tekijöiden työoloista, palkkatasosta ja elämänlaadusta. Laukku maksaa kyllä silmän päästä, kuten espanjankielisessä maailmassa sanotaan, mutta eettisyyslinjaus on onttoa löpinää, eikä käytännöstä kerrota. Elämiseen riittävä palkka ei kuulu näiden yhtiöiden arvoihin.

Työoloja selvittävien tutkijoiden kysymykset yhtiöillä on tapana kuitata ylimielisesti vaikenemalla. Vastauksia alkaa herua vasta sitten, kun joku tarpeeksi laajalevikkinen julkaisu nostaa asiasta tarpeeksi ison haloon.

Paljonko Pradan, Louis Vuittonin tai Hugo Bossin tuotteiden tekijä saa palkkaa? Pystyykö hän elättämään sillä perheensä ja laittamaan lapsensa kouluun? Kun brittilehti tivasi asiaa, Hugo Boss vastasi, että palkat ”sovitaan paikallisesti” ja ettei yhtiö voi niihin vaikuttaa.

Väärä vastaus.

Elämiseen riittävä palkka luokitellaan kansainvälisissä sopimuksissa ihmisoikeudeksi. Nälkäpalkka on siis ihmisoikeusloukkaus. YK:n yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskevissa periaatteissa sanotaan selvästi, että kansainvälisesti toimiva yritys on velvollinen selvittämään tuotantoketjunsa mahdolliset ihmisoikeusloukkaukset ja ryhtymään toimiin niiden korjaamiseksi.

Luksusmerkkien pääkonttoreissa ohjeita ei ilmeisesti ole sisäistetty. Ainakaan Prada ja kumppanit eivät näe tarvetta olla näissä asioissa ”eksklusiivisia”, siis erottua eettisyydessä edukseen.

Mihin sarjaan tämä linjaus pistää luksuslaukkujen kanssa poseeraavat merkkihenkilöt? Rahatukkuun haksahtaneiksi hölmöiksi vai peräti moraalittomiksi paholaisiksi? Mikäpä minä olen tuomitsemaan. Enhän kirkkoihin kuulumattomana voi kysyä Paaviltakaan. Hänen tammikuista Filippiinien-matkaansa markkinoitiin pitkin Metro Manilan katuja julisteilla, joita sponsoroi alipalkattua pätkätyövoimaa hyödyntävä hampurilaisketju McDonalds.

Kolumni on julkaistu Ammattiliitto PRO:n lehdessä maaliskuussa 2015

Lisää tietoa kolumnin teemoista SASKin kotisivuilla

4000 ruumista avauspotkuun

Jalkapallon MM-kisojen avauspotkuun São Paulon stadionilla Brasiliassa lasketaan enää päiviä, pian tunteja ja sekunteja. Samaan aikaan raksuttaa toinen mittari, jonka mittayksiköt ovat paljon synkempiä.

Montako nepalilaista tai intialaista siirtotyöläistä ehtii kuolla kuumuuteen, onnettomuuteen tai hoitamattomaan vammaan, ennen kuin jalkapallokisojen avauspotku heidän rakentamallaan stadionilla Qatarissa potkaistaan? Ay-liikkeen maailmanjärjestön ITUCin  viimeisin, ”maltillinen” arvio on 4 000.

Siis neljätuhatta kuollutta siirtotyöläistä.

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat järjestää ja käytännössä omistaa alan kansainvälinen liitto FIFA. Se valitsee kisojen isäntämaan ja määrää yksityiskohtaisesti, millaisia standardeja kisojen valmistelussa, kisapaikkojen rakentamisessa ja kisajärjestelyissä tulee noudattaa. Se myös rahastaa merkittävän osan kisojen tuotosta.

 

Demokratia, ihmisoikeudet tai ihmisarvoiset työolot eivät sisälly FIFAn standardeihin.

Niinpä tulevia Qatarin kisoja rakennetaan nyt järkyttävällä inhimillisellä hinnalla. Ainakin 900-1200 intialaista ja nepalilaista on jo kuollut Qatarin rakennustyömailla sen jälkeen, kun maa sai vuoden 2022 kisojen isännyyden. Jos mikään ei muutu, uhriluku ehtii kisoihin mennessä nelinkertaistua, ITUC arvioi. Ja nyt puhutaan ”vain” kuolleista, ei sairastuneista, vammautuneista tai palkatta jääneistä ihmisistä.

Uhrit ovat lähtöisin Nepalista, Intiasta, Sri Lankasta ja muista köyhistä maista. Qatarin kaasulla ja öljyllä rikastunut eliitti on tuottanut heidät maahan tekemään kisojen vaatimat rakennustyöt.  Ulkoa värvättyä halpatyövoimaa on Qatarissa jo 1,2 miljoonaa, arviolta 85 prosenttia maan väestöstä. Jatkossa maa on aikeissa tuottaa maahan vielä miljoona siirtotyöläistä lisää.

Lainsäädäntö antaa Qatariin tulleelle siirtotyöläiselle suunnilleen samat oikeudet kuin orjalle. Hän on täydellisesti työnantajansa määräysvallassa ja armoilla, vailla oikeutta vaikuttaa omaan elämäänsä - tai edes oikeutta poistua maasta ilman isäntänsä suostumusta. Etelä-Afrikan ja Brasilian kisojen alla ammattiliitot pystyivät merkittävästi kohentamaan kisojen rakentajien työoloja ja palkkausta. Qatarissa mahdollisuutta ei ole, koska feodaaliaikaa muistuttava lainsäädäntö kieltää siirtotyöläisiä järjestäytymästä ja estää aidon ammattiyhdistystoiminnan.

Avainasemassa ovat siksi FIFA ja sitä ympäröivä urheilubisnes. Tähän asti se on vielä voinut suhtautua välinpitämättömästi kampanjoijien vaatimuksiin ja huitaista kritiikin syrjään kyllästyneesti kuin sheikki ympärillään pörräävän kärpäsen. Mutta kun kansainvälinen paine kasvaa, alkavat myös FIFAa voitelevat suuryhtiöt huolestua maineestaan.

Rana Plazan tehdasromahdus Bangladeshissa osoitti, että ruumiiden lemu on voi olla rahaakin vahvempi kampanja-ase.

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa PRO -lehden numerossa 4/2014

Punainen kortti FIFA:lle! Osallistu kampanjaan kansainvälisen rakennustyöväen liiton BWI:n sivuilla!  

Pallo maalissa Brasiliassa?

Brasilialaiset ammattiliitot ennakoivat pian alkavia jalkapallon maailmanmestaruuskisoja seremonialla,  jonka keskiössä ovat kisapyhättöjä pystyttäneiden rakentajien työolot. Salvadorissa, Bahian osavaltiossa maalis-huhtikuun vaihteessa järjestettävä tapahtuma summaa, miten rakennusalan ammattiliitot ja niiden kansainväliset kumppanit ovat onnistuneet omassa, jo neljä vuotta kestäneessä hyökkäys- ja puolustuspelissään. Sen tavoitteena on ollut varmistaa, että MM-kisojen rakentajat voisivat tehdä työnsä säällisissä työoloissa ja elämiseen riittävällä palkalla.

Myös Suomesta rahoitusta saanut kampanja* pystyy osoittamaan useita kouraantuntuvia tuloksia. Neljän vuoden aikana Brasilian rakennusalan ammattiliittoihin on liittynyt joukoittain uusia jäseniä. Kasvaneen voimansa ansiosta liitot ovat kyenneet neuvottelemaan rakentajille tuntuvia palkankorotuksia ja parannuksia työehtoihin. Ne ovat kouluttaneet mittavan joukon työsuojeluvaltuutettuja ja painostaneet rakennusyhtiöitä toteuttamaan alan kansallisia työturvallisuusmääräyksiä myös käytännössä.

Jalkapallon maailmamestaruudesta pelataan Brasiliassa peräti 12 eri kaupungissa. Kaikissa on toteutettu kisojen takia näyttäviä ja kalliita rakennushankkeita. Ne ovat kasvattaneet alan liikevaihtoa ja työllisyyttä, mutta avanneet myös ovia epäterveille lieveilmiöille.

Soccer City Etelä-Afrikassa. Kuva: Kaisa Tiri.

Juuri siksi ammattiliitot ovat ottaneet kopin urheilun suurkisoista. Massiivisen rakennusbuumin aikana syntyneet työelämän käytännöt tapaavat vakiintua ja levitä myös muille kuin kisastadionien työmaille. On siis kyettävä estämään kisakiireen varjolla tehtävät työolojen huononnukset. On pystyttävä synnyttämään uusia, parempia käytäntöjä, vaikka urheilujuhlan mediahuomiota hyödyntäen.

Jalkapallon käyttövoimaa työntekijöiden oikeuksien puolustamisessa kokeiltiin edellisen kerran
Etelä-Afrikan MM-kisojen alla. Siellä ammattiliitot onnistuivat parin vuoden kampanjan avulla nostamaan alan palkkatasoa ja parantamaan stadionien rakentajiksi värvättyjen siirtotyöläisten asemaa. Etelä-Afrikasta viestikapula siirtyi Brasiliaan, jossa ammattiliittojen voima on suurempi ja toimintaedellytykset paremmat kuin keskimäärin globaalissa etelässä. Brasiliassa jalkapallojuhlia seuraavat heti vuoden 2016 kesäolympialaiset Rio de Janeirossa. Niiden jälkeen pelin vaikeusaste kasvaa ammattiliittojen kannalta merkittävästi.

Brasilian liitoilta kunnon työn viestikapula siirtyy venäläisille sisarjärjestöille. Sotshin talviolympialaisten rakennusprojekteista kantautuneet tiedot eivät lupaa niille helppoa tehtävää. Liittojen pitäisi pystyä valvomaan työoloja vuoden 2018 jalkapallokisojen rakennustyömailla eri puolilla Venäjää.

Vielä synkempänä kohteena siintää näköpiirissä työntekijöiden oikeuksia häikäilemättä polkeva Qatar. Sen isännöimät kisat ovat vasta kahdeksan vuoden kuluttua, mutta jalkapallostadionien rakennustyömailla lasketaan jo ruumiita. Ei ole tiedossa, montako lisää tarvitaan, ennen kuin kisaoikeudet omistava kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA laskeutuu alas tornistaan ja myöntyy ammattiliittojen vaatimukseen: ei uusia kisoja ilman takeita työntekijöiden oikeuksista.     

 

*) Rakennusalan kansainvälisen ammattiliiton BWI:n Decent Work -hanketta Etelä-Afrikassa ja Brasiliassa ovat Suomesta tukeneet SASK ja Rakennusliitto. Reilulla pelissä kohti jalkapallon MM-kisoja - lue lisää hankkeista SASKin kotisivulta...

Teksti on julkaistu pääkirjoituksena SASKin Työmaana maailma -lehden numerossa 1/2014

Keltaisia liittoja ja työtätekeviä köyhiä

Nokian eläessä nousubuumiaan yritin yhdessä Metalliliiton tutkijan kanssa päästä vierailemaan yhtiön kännykkätehtaalle Meksikossa. Järjestely eteni takkuisesti, ja lopulta vierailu peruuntui kokonaan, vaikka olimme jo matkustaneet varta vasten Reynosaan Yhdysvaltain rajan pintaan.  Ammattiliiton puheenjohtaja tuli tapaamaan meitä linja-autoaseman kuppilaan ja selitti, että tehtaalle ei pääsekään. Siellä on yllättäen inventaario.

 Yritimme kysellä työoloista ja ammattiliiton toiminnasta, mutta miehen antamat tiedot olivat laihempia kuin meksikolainen kahvi, joka on todella laihaa. Syynä ei ollut kielitaidon tai ymmärryksen puute. Kävi vain ilmeiseksi, ettei Nokian tehtaan ay-johtajaa kiinnostanut vähääkään yhteistyö alan suomalaisten sisarjärjestöjen kanssa.

Syy selvisi vuosia myöhemmin, kun SASK teetti tutkimusraportin Reynosan tehtaan työoloista.  Paljastui, ettei tehtaalla mitään oikeata ammattiliittoa koskaan ollutkaan. Sen sijaan palkoista neuvotteli ja työehdot sopi tehtaan johdon perustama keltainen ammattiliitto, jonka keulamiehet olivat hekin työnantajan valitsemia.

Samanlaisia ”ammattiliittoja” on Meksikon työelämä täynnä. Niillä on edelleen vahva asema muuallakin Latinalaisessa Amerikassa.
Keltaisia liittoja on runsain mitoin myös Aasiassa, esimerkiksi Bangladeshin vaatetehtaissa. Ne ovat tehtailijoiden keino ehkäistä vapaan ja työntekijöitä aidosti edustavan ammattiliiton pääsy työpaikalle. Niiden avulla yritys turvaa työrauhan, pitää kurissa palkkatason nousun ja osoittaa ulkopuolisille, että laillista järjestäytymisoikeutta kyllä kunnioitetaan. Sillä ei ole merkitystä, etteivät työntekijät usein edes tiedä kuuluvansa ammattiliittoon.

Onneksi me vahvasti järjestäytyneet suomalaiset olemme turvassa keltaisten liittojen tartunnalta. Vai olemmeko?

Kotimaisen esimerkin tarjoavat mainoslehtisten jakelijat. He tekevät työtään kappalehinnalla, kenties pienemmällä ansiotasolla kuin mikään muu ryhmä Suomessa. Arviolta 2-4 euron tuntiansion jakelijoille on neuvotellut Suomen Mainosjakajien Etujärjestö ry, joka nimittää tekemäänsä sopimusta työehtosopimukseksi.

Mainosjakajien sopimuksissa ei määritellä minkäänlaista työaikaa. Itse etujärjestökin on alan työnantajien alullepanema. Mutta niin vain Helsingin käräjäoikeus katsoo, että mainosten jakelijoilla on nyt laillinen työehtosopimus, jonka yli Posti- ja logistiikka-alan ammattiliitto PAU ei voi omalla työehtosopimuksellaan kävellä.

Suomalaisia työehtosopimuksia ja niiden yleissitovuutta pidettiin pitkään perälautana, joka takaa säälliset ansiot ja työehdot kaikille työntekijöille. Siis myös niille, joiden tietämättömyyttä tai elämäntilannetta työnantaja voisi muuten käyttää hyväksi työehtoja polkeakseen.

Pätkätyöt, ketjutus ja vuokratyöjärjestelyt ovat jo poranneet kosolti reikiä vanhaan perälautaan. Ne kaikki ovat alun perin maailmalla kokeiltuja käytäntöjä, joita vastaan globaalin etelän ammattiliitot ovat pitkään kamppailleet. Ne ovat myös omalta osaltaan kasvattaneet Suomessa yhteiskuntaluokkaa, joka maailmalla tunnetaan nimellä working poor – työtätekevät köyhät.

Mainosjakajien keltaisen ammattiliiton avulla perälautaan on aukeamassa uusi aukko. Siitä putoaa alas työntekijäryhmä, joka saa laillisen ja sopimuksella vahvistetun oikeuden tehdä työtä palkalla, jolla ei mitenkään voi tulla toimeen.

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa PRO -lehden numerossa 2/ 2014


Päivitys: Hovioikeus kumosi kesäkuussa 2015 käräjäoikeuden päätöksen ja linjasi, ettei SME:n mainosjakajille tekemää sopimusta voi pitää yleissitovana työehtosopimuksena. Ammattiliitto PAU:n vireille paneman prosessin tuloksena jakeluyhtiöt oivat joutuneet maksamaan jakelijoilleen tuhansien eurojen palkkasaatavia viivästyskorkoineen. Lue uutinen...