Metsäpaloja, filmitähtiä ja ulkomaisia agentteja

Tapahtuu näinä päivinä Brasiliassa: kuin suoraan telenovelasta!

Pikkukylän liepeillä Amazonasin alueella syttyy sarja metsäpaloja, joita sammuttamaan ryntää joukko paikallisia vapaaehtoisia. Palot sammutetaan, mutta Parán osavaltion poliisi pidättää neljä nuorta vapaaehtoista palomiestä, tunkeutuu paikkakunnalla toimivan maineikkaan kansalaisjärjestön toimistoon ja takavarikoi arkistot.

Tapajos-joella tehdään ekoturismimatkoja jokilaivoilla.
Saapuminen Vila Brasil kyläyhteisöön.
Kuva: Jouni Vainio

Vapaaehtoisia palomiehiä ja kansalaisjärjestöä on syytä epäillä osallisuudesta tulipalojen syttymiseen, poliisi ilmoittaa. Tihutyön motiiviksi määritellään se, että paikallisyhteisöjä puolustava kansalaisjärjestö saa rahoitusta ulkomailta. Itse aiheutettuja metsäpaloja sammuttamalla ulkomaista rahoitusta pyritään kasvattamaan, poliisi perustelee.

Syntyy protestiliike, johon liittyy nopeasti yli sata paikallista ja alueellista toimijaa intiaaniyhteisöistä maatyöläisten ammattiliittoihin. ”Ennaltaehkäisevästi” pidätetyt nuorukaiset vapautetaan, mutta ilmaan jää metsäpalon katkun lisäksi leijumaan kysymys: mitä oikein on tapahtumassa?

Paratiisin suojelijat

Pikkukylä on Santarémin kunnassa sijaitseva Alter-do-Chão, paikallisen väen paratiisimainen rantalomapaikka, jonka myös moni suomalainen tuntee. Se sijaitsee Amazonin pääuomaan laskevan, kirkasvetisen Tapajós-joen poukamassa.

Alueella toimii useita keskenään verkostoituneita kansalaisliikkeitä, joiden päätarkoitus on suojella alueen sademetsä- ja jokiluontoa sekä puolustaa jokivarsikyläläisten oikeuksia asua kylissään luonnon antimia kestävällä tavalla hyödyntäen. Monet järjestöistä ovat saaneet rahoitusta hankkeisiinsa ulkomailta, myös suomalaisilta järjestöiltä ja Suomen ulkoministeriöltä.

Apu on ollut tarpeen, sillä sademetsää puolustavilla paikallisyhteisöillä on vastassaan vahvat voimat ja suuret rahat: lisämaita havittelevat karja- ja soijaparonit sekä arvopuita laittomasti hakkaavat ja salakuljettavat puutavarayhtiöt. Niiden tähänastinen keinovalikoima ulottuu juristeriasta laittomiin likaisen työn tekijöihin: palkattuihin metsänpolttajiin, uhkailijoihin ja pistoleroihin, salamurhaajiin.

Poliisin syntipukiksi nostama kansalaisjärjestö on alunperin lääkärien perustama, alueella 30 vuotta toiminut Projeto Saude e Alegría. Se tarjoaa jokivarsien paikallisväestölle terveyspalveluita, mutta tekee yhteistyötä myös vahvojen ympäristöliikkeiden, kuten kuminkerääjien liiton CNS:n kanssa. Suomen ay-liikkeen monivuotinen hankekumppani Santarémin maatyöläisten liitto STTR on sekin osa tätä verkostoa.

Pidätetyt ja vapautetut nuorukaiset kuuluvat Alter-do-Chãon vapaaehtoisprikaatiin, joka perustettiin vuonna 2018 auttamaan paikallista palokuntaa metsäpalojen ehkäisyssä ja sammuttamisessa. Palot ja laittomat hakkuut uhkaavat vakavasti alkuperäistä luontoa ja alueella lupaavasti virinneitä ekoturismihankkeita.

Presidentit ja salaliitot

Parán osavaltion poliisi perusteli toimintaansa rahaa haluavan järjestön salaliitolla. Vielä vahvempana Brasiliassa leijuu nyt toisen salaliittoteorian tympeä haju.

Suomenkin tiedotusvälineisiin levisi hiljan uutinen siitä, että presidentti Jair Bolsonaro syyttää ympäristöaktiivina tunnettua Leonardo di Capriota Brasilian metsäpalojen rahoittamisesta. Sattumoisin presidentti heitti syytöksensä ilmoille samoihin aikoihin, kun tieto Alter-do-Chãon tapahtumista tuli julki.

Nyt moni Brasiliassa uumoilee, pyrkiikö presidentti taustavoimineen tekemään saman kuin Putin Venäjällä. Määritellään ulkomailta apua saavat kansalaisjärjestöt ”ulkomaisiksi agenteiksi” ja katkaistaan niiden saama rahoitus.

Tai vielä enemmän: määritellään kansanliike ”terroristijärjestöksi” ja päästetään armeijan erikoisyksiköt lain suomin lisävaltuuksin sen kimppuun. Tätäkin presidentti Bolsonaro jo yrittää.

Ensimmäinen ja julkilausuttu kohde on Brasilian suurin kansanliike, maattomia maatyöläisiä edustava Movimento dos Trabalhadores Rurais Sem Terra MST. Sitä koskeva telenovelan jakso on vielä parlamentissa kirjoittamatta. Jatkuu...

Telttaretkellä Amazonissa

Olen julkisesti boikotteja vastaan, mutta yksityisesti huomaan tekeväni pois sulkevia valintoja: ei tuota, eikä ainakaan tuota.

Vaistomaisesti välttelen esimerkiksi appelsiineja, jos huomaan että ne ovat israelilaisia. Verkkokauppa Amazonista en ole vuosiin tilannut mitään, vaikka sopivia tuotteita olisi ollut saatavilla sopivaan hintaan.

Epäluuloni Amazonia kohtaan vahvistui joulun alla, kun Britanniassa paljastettiin uusia tietoja yhtiön työoloista. Amazonin varastokeskus Skotlannissa oli värvännyt paikan 1500 työntekijän avuksi 4000 kausityöläistä hoitamaan joulusesongin toimituksia. Kävi ilmi, että työehdot ja meno 14 jalkapallokentän kokoisessa varastokompleksissa oli kuin Aasian pahamaineisissa hikipajoissa konsanaan.

Brittilehdistön suosikkipaljastus oli pisteytysjärjestelmä, jolla työntekijöitä rankaistiin sairastumisesta. Jokainen sairaustapaus tuotti pisteitä, ja työntekijöille ilmoitettiin, että enemmän kuin yksi piste johtaa puhutteluihin ja kurinpidollisiin toimiin. Neljän ja kuuden pisteen välimaastossa häämöttävät jo potkut.

Äkillisen munuaistulehduksen takia kolmeksi päiväksi sairaalaan joutunut nainen sai Amazonilta kaksi kurinpitopistettä. Vasta neuvottelujen jälkeen johto armollisesti poisti pisteistä yhden.

Kiireavuksi värvätyt tilapäistyöntekijät joutuivat työhaastattelussa lupaamaan, että he ovat valmiita tinkimään työaikasäännöksistä. Niinpä pakkaamoissa painettiin putkeen 11 tunnin työpäiviä 6,35 punnan, noin 7,40 euron tuntipalkalla. Päivän palkasta kymmenen puntaa kului maksuun, jonka työntekijät värvännyt vuokrafirma peri kuljetuksista työpaikalle ja takaisin.

Lööppeihin Amazon pääsi siinä vaiheessa, kun metsiköstä jättivaraston liepeiltä löytyi telttaleiri. Muutamat työntekijät olivat yöpyneet teltoissa välttyäkseen kuljetusmaksuilta.

Amazonin mukaan henkilöstön turvallisuus ja hyvinvointi ovat yhtiön ”ykkösprioriteetti”. Jos puutteita on havaittu, ne perustuvat väärinkäsityksiin tai yhtiön ohjeitten vääriin tulkintoihin, johto viestitti julkisuuteen.

Työolojen todellisuuden paljasti tällä kertaa The Sunday Times -sanomalehden toimittaja. Hän teki kuten nuoruusvuosieni saksalainen sankarireportteri Günter Wallraff: värväytyi peitetarinalla töihin yhtiöön ja tallensi näkemänsä ja kokemansa. Samaa menetelmää käyttivät meksikolaiset tutkijat, jotka aikanaan selvittivät SASKille Nokian silloisen kännykkätehtaan työoloja.

Hyvin todennäköisesti Amazonin on jatkossa entistäkin vaikeampaa saada minut asiakaskuntaansa. Mutta oman shoppailunsa sijasta on tärkeämpää nähdä, mistä suuremmasta tämä tapaus on oire. Amazon on malliesimerkki siitä millaiselle tasolle kansainväliset suuryhtiöt ovat valmiita painamaan työolot ja työelämän käytännöt – jos niille annetaan mahdollisuus.

Amazonilla kolme viikkoa työskennellyt The Sunday Timesin 24-vuotias reportteri ei mainitse jutussaan kertaakaan sanoja ammattiliitto tai luottamusmies. Ja eihän brittien ahtaalle ajettu ay-liike näitä moderneja työn orjia tavoitakaan.

Myös Suomessa verkkokauppa kasvaa huimaa vauhtia, vuokratyö yleistyy ja työelämän pelisääntöjä halutaan väljentää. Mutta emme me sentään vielä Britannian tasolla ole, emmehän? Vai mitä arvelisitte Suomessa tapahtuvan, jos varastokompleksin kupeesta löytyisi alipalkattujen vuokratyöläisten telttaleiri?

Juttu on alunperin julkaistu ammattiliitto Pron nettiblogissa

Salailua tarjoushintaan

Maan suurimman lehden toimittaja kolusi alkuvuoden numerossa Tokmannin halpahallia Klaukkalassa ja löysi sähkövatkaimen. Hinta 12,95 euroa, takuu 12 kuukautta, alkuperämaa tuntematon.

Koska toimittaja ei ole tavallinen kuluttaja, hän pääsi juttua tehdessään kysymään konsernin hankintajohtaja Karri Pullilta, missä vekotin on tehty. Pulli ei kerro, ei edes valmistusmaata, koska ”tieto halutaan salata kilpailijoilta”. Toimittajan mieleen nousevat tietysti hikipajat ja nälkäpalkat, mutta Pulli vakuuttaa jutussa, että ”tehtaalla on käyty auditoimassa ja tarkistettu työolot”.

Hieraisen tarinaa lukiessa silmiäni ja luen pätkän uudestaan, mutta uskottava on: aivan kuin lukisi viisitoista vuotta vanhaa lehtijuttua ajalta ennen jättiyhtiö Niken päätöstä julkistaa koko tuotantoketjunsa, ennen Bangladeshin monia tehdasromahduksia tai YK:ssä hyväksyttyjä periaatteita yrityksistä ja ihmisoikeuksista.

Miten paksua pajunköyttä nämä ysiysikauppiaat uskovat voivansa kuluttajille ja medialle edelleen, aina uudestaan ja uudestaan syöttää? Miten kauan meidän pitää suhtautua heihin kuin vanhan vitsin autokauppiaaseen, joka vakuuttaa ajokin olleen kuntotarkastuksessa, muttei kerro tuloksia eikä tekijää. Liikesalaisuus, tiedättehän, nuo kilpailijat.

Tosiasiassa Tokmanni ei salaile tavaroittensa alkuperää kilpailijoilta, vaan meiltä kuluttajilta. Tavarakaupan globaalit hankintaketjut ovat päällekkäisiä ja monesti yhteisiä. Samat tehtaat, samat hankintakonsortiot ja samat välittäjät toimittavat tavaraa lukuisille asiakkaille, myös keskenään kilpaileville. Jos jotakuta kilpailijayritystä sattuisi kiinnostamaan juuri jonkun Tokmannin vatkaimen alkuperä, se selviäisi verkostojen ja agenttien avulla käden käänteessä.

Kotisivuillaan Tokmanni-konserni ilmoittaa, että se edellyttää tavaratoimittajiltaan ”sitoutumista vastuullisuuteen ja läpinäkyvään toimitusketjuun myös tuotteiden valmistus- ja toimitusprosessin aikana”. Kehitysmaiden tehtailijoilta vaaditaan siis läpinäkyvyyttä, mutta täällä Suomessa se avoimuus voi päättyä.

Meillä ja maailmalla vietettiin viime viikolla Vaatevallankumousta. Sen yhteydessä muisteltiin Rana Plazan tehdasta, joka kolme vuotta sitten romahti työntekijöittensä niskaan Bangladeshissa. Kuolleet ja vammautuneet työntekijät olivat valmistaneet vaatteita lukuisille merkkifirmoille, joista osa ei ollut tietävinään vaatteittensa alkuperästä tai ei ainakaan halunnut kertoa sitä kuluttajille. Siksipä vaatevallankumouksen viesti yrityksille oli taas yksinkertainen: lopettakaa salailu, tehkää hankinnoistanne läpinäkyviä ja kertokaa kuluttajille rehellisesti tuotteittenne alkuperästä.

Muutama suomalainen yhtiö on tämän askelen jo ottanut, mutta näköjään ei Tokmanni. Ei vaikka se on juuri toteuttanut listautumisannin, jonka turvin se aikoo muuntua pörssissä noteerattavaksi.

Se on epäilemättä iso askel halpahallikauppiaalle.

Vähintään yhtä iso askel olisi ottaa tosissaan se mitä itse julistaa eettisyyslinjauksissaan. Klaukkalasta löytynyt sähkövatkain ja hankintajohtajan selitykset eivät ole vakuuttava työnäyte. Pörssiyhtiön on kerta kaikkiaan pystyttävä parempaan.

Kolumni on julkaistu alunperin ammattiliitto Pron nettisivuilla

Pehmeitä paketteja työläisen taivaasta?

Ruotsalainen vaatejätti Hennes & Mauritz allekirjoitti marraskuussa sopimuksen, jonka eteen ammattiyhdistysliike naapurissa ja maailmalla on tehnyt vuosien työn. Yhtiö sitoutuu moraalisesti siihen, että sen vaatteiden tuotantoketjussa kaikkialla maailmassa kunnioitetaan työntekijöiden perusoikeuksia.

Sopimusta lukiessa voi kuvitella, mitä mekko- tai puserotehtaassa tapahtuu, jos juridisen niukka teksti muuttuu sanasta lihaksi. Työntekijät voivat painostusta tai potkuja pelkäämättä liittyä ammattiliittoon. Liitto voi neuvotella ja sopia palkoista ja muista työehdoista ja toimia tehtaalla ilman, että saa kimppuunsa johtajan tilaaman torpedoryhmän. Työpäivät ovat säällisen mittaisia, ylityöt korvataan, eikä ketään pakoteta henkensä kaupalla vaarallisiin töihin. Palkka riittää työntekijän ja hänen perheensä perustarpeisiin ja lasten koulunkäyntiin.

Onko tässä jotain erityistä hehkutettavaa? Ei ehkä suomalaisesta näkökulmasta. Mutta Etiopiassa, Kambodzassa tai Indonesiassa ahertavan vaiheompelijan arjessa muutos on mullistava. Hänen näkökulmastaan tehtaasta on tullut säällinen työpaikka, lähestulkoon työläisen taivas.

Koputtelua taivaan porteilla

Toistaiseksi tämä on kuvittelua, ikään kuin koputtelua taivaan porteilla. Varsinainen työ eli tuotantoketjun tehostettu valvonta yhdessä ammattiliittojen kanssa on vasta alkamassa. Henkan ja Maukan vaatetavaraa valmistaa eri puolilla maailmaa liki 2 000 tehdasta ja puolitoista miljoonaa työntekijää.

H&M:n ja teollisuusalojen kansainvälisen liiton IndustriAllin sopimus ei ole ainoa laatuaan. Liitot ja isot yhtiöt ovat solmineet niitä kymmenittäin. Sopimuksista ei maailmalla paljon tiedetä, ei varsinkaan käytännön vaikutuksista tehtaiden lattiatasolla. Yksi syy on se, etteivät osapuolet tavoittele julkisia paljastuksia, vaan puutteiden korjaamista neuvotellen. Helppoa on silti ennustaa, että juuri Henkan ja Maukan sopimus joutuu alkumetreistä lähtien monen suurennuslasin alle, muuallakin kuin ammattiyhdistysliikkeessä.

Onko Marimekko silakka vai lohi?

Kun vaatetehtaissa maailmalla nyt odotellaan ruotsalaisten joulutonttua, suomalaisista lahjoista ei ole tietoakaan. Yksikään meikäläisistä suuryhtiöistä ei ole suostunut edes neuvottelemaan globaalista sopimuksesta.

Miten olisi alkajaisiksi joku pienempi? Vaikkapa suomalaisia vaatteitaan maailmalla teettävä Marimekko? Tottahan silakat ovat edelleen pieniä joulukaloiksi. Mutta näissä oloissa Marimekko globaalin sopimuksen partnerina olisi ay-liikkeelle jo arvokas kotiin vieminen, likipitäen lohi.

-------------------------

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa Pro -lehden numerossa 6/2016. Katso lehden verkkoversio... 

Lue uutinen H&M:n ja IndustriAllin sopimuksesta SASKin sivuilta...

Lahjakkaimmat yksilömme

Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh ilmoitti elokuussa yhtiönsä voitollista tulosta julkistaessaan, ettei hän itse voi osallistua mihinkään johtajien palkkatalkoisiin. Konsernijohtajan palkasta puolet riippuu kuulemma yhtiön tuloksesta ja osakekurssista, joten omistajat kärsivät, jos palkkaa alennetaan, Stadigh määritteli.

Tämä viisaus lausuttiin samaan aikaan, kun tasavallan uusi poliittinen johto paimentaa kansalaisia vimmatusti yhteisvastuuseen, palkkamalttiin ja pitempään työpäivään. Konsernijohtaja luikkii vetoomusta piiloon omistajien selän taakse, mutta epäilen, löytyykö edes Sammon omilta toimihenkilöiltä ymmärrystä hänen perusteluilleen. Heitähän tuottavuustalkoot vuorenvarmasti koskevat, ihan omistajien kärsimyksistä riippumatta.

Tätä ennen hallituksen ja EK:n talkoovetoomuksia pitivät pilkkanaan Portugaliin eläköityneet upporikkaat yritysjohtajat. Heitä koskevassa keskustelussa vuorineuvosten rintama hajosi jo näyttävästi. Pari tunnettua yritysjohtajaa laukoi kovia sanoja ”luusereista” ja matalamoraalisista vastuunpakoilijoista. Metsoa ja Patriaa luotsannut vuorineuvos Jorma Eloranta taas arvioi, että ”rationaalisesti ajatteleva ihminen” voi hyvin lähteä Portugaliin, kun se kerran on ”taloudellisesti edullista” ja laillista.

Ja kyseessähän ovat pankkiiri Björn Wahlroosin määritelmän mukaan lahjakkaimmat yksilömme, joiden tulonmuodostusta, palkitsemista ja etuuksia ei hänen mielestään tulisi mitenkään rajoittaa tai kyseenalaistaa.

Köyhissä maissa yhteiskuntien kehittymistä ja olojen kohenemista jarruttaa aivan ratkaisevalla tavalla kaikkialle pesiytynyt epätasa-arvo, saalistus ja korruptio, jota kulloinkin valtaan päässyt eliitti pikemmin lannoittaa kuin kitkee. Eliitin käyttäytyminen ja esimerkki vaikuttaa: kansakunnan moraalikoodi vääristyy, yritys rakentaa keskinäiseen luottamukseen ja vakauteen perustuvaa yhteiskuntaa vaikeutuu.

Suomea on totuttu pitämään esimerkkinä toisenlaisesta yhteiskunnasta. Tasa-arvon tuottama yhteiskuntarauha, vakaus, ennustettavuus ja sopimusten pitäminen ovat hyveitä, joita myös liike-elämä ja sijoittajat arvostavat. Näiden varassa myös verojaan nyt pakoileva bisneseliitti on vaurautensa luonut.

Suomalaisia johdetaan kuulemma edestä ja esimerkillä, mutta näinkö se tapahtuu? Vääntämällä kansalle rautalangasta, että joillakuilla on erivapaus luikerrella eroon yhteisvastuusta ja kohtuuden rajoista? Ja että ”rationaalinen ajattelu” tarkoittaa vain tulonmuodostusta ja omien etujen maksimointia, ei käsitystä arvojohtajuudesta ja sen merkityksestä yhteiskuntamoraalille?

En oikein jaksa enää uskoa vapaaehtoisuuteen tai hyväntekeväisyyteen – varsinkaan niiden taholta joilla siihen olisi varaa. Lisää järkevää sääntelyä ja kaikkia koskevaa oikeudenmukaista verotusta, kiitos!

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa Pro -lehden numerossa 4/2015. Katso Ammattiliitto Pron kotisivut