Brad Pittinä Brasiliassa

En uskonut olevani vähääkään filmitähden näköinen, mutta usko horjui hetkeksi Maailman sosiaalifoorumin yleisötungoksessa Belémissä. Viehättävä neito tai rouva toisensa jälkeen halusi yht’äkkiä valokuvaan kanssani. Välillä heitä tupsahti kainaloon kokonainen parvi, välillä joku brasilialaisnuorukainen kohteliaasti tiedusteli, suostuisinko valokuvattavaksi hänen kauniin tyttöystävänsä kanssa.

Ja minähän poika suostuin! Poseerasin tyttöjen, äitien, tätien ja mummojen kainalossa ja päädyin ties kuinka moneen perhealbumiin, kännykkäkamerarinkiin ja nettiyhteisön kuvakokoelmaan.

Sitten huomasin, että muitakin suomalaisryhmämme jäseniä kuvattiin ahkerasti, varsinkin erästä vaaleatukkaista savolaisneitoa. Vaalean ihonvärin ja erilaisen ulkomuodon lisäksi kuvaajat olivat pongannet kaulassamme roikkuvat osanottajakorttit, joissa luki näkyvästi Finlândia. Brasilian Amazonasin asukkaille se on suunnilleen eksoottisin paikka, minkä maailmasta voi löytää, kenties pohjoisnapaa lukuunottamatta. Ja sellaisen paikan elävähän pitää saada mukaan omaan turistikuvien albumiin!

Muitakin kaukaisten maailmankolkkien eksoottisia kansoja kuvattiin, varsinkin afrikkalaisia, joista osa oli sonnustautunut t-paitojen sijasta värikkäisiin perinneasuihinsa. Sosiaalifoorumin suosituin valokuvamalli –kilpailun voittivat kuitenkin ylivoimaisesti Amazonasin sademetsäintiaanit. He osallistuivat Belémin tapahtumaan suurin joukoin ja täydessä sotisovassa, tukaaninsulkapäähineitä ja koko vartalon peittäviä rituaalimaalauksia myöten. Ulkomaiset kuvausryhmät ja osanottajat piirittivät intiaaniyhteisöjen edustajia koko kuuden päivän tapahtuman ajan, epäilemättä riesaksi asti.

Parán osavaltio on viiden Suomen kokoinen, vielä toistaiseksi pääosin sademetsän peittämä alue. Se oli vuosikymmenet Brasilian unohdettua syrjäkylää, jonka valtaväestön ongelmat ja murheet eivät suuresti järkyttäneet vauraammasta etelästä hallinneen eliitin mielenrauhaa.

Pará ja koko Amazonasin alue on ollut myös Brasilian Villi Länsi, jossa vahvemman ja rikkaamman sana on ollut lain kirjainta vahvempi. Viidakon laki on pantu palvelemaan erityisesti suurmaanomistajia ja sijoittajia, jotka ovat tahkonneet miljoonavoittoja alueen suunnattomilla luonnonrikkauksilla.

Suuromistajien ja lahjotun hallintokoneiston johdolla Brasilian Amazonian sademetsiä on hakattu urakalla soijapelloiksi ja pihvikarjan laidunmaiksi. Alkuperäisestä alueesta on tuhottu noin viidesosa, ja koko ajan metsää kaatuu 20.000 neliökilometrin vuosivauhtia. Pihvilihan ja soijan maailmanmarkkinan nousu on edelleen kiihdyttänyt laittomia hakkuita.

Paikallinen valtakoneisto sai pitkään toteuttaa politiikkaansa piilossa ulkomaailman katseilta. Hakkuita vastaan nousseet jokivarsien kyläläiset ja alkuperäiskansat hiljennettiin lakiteknisilä vippaskonsteilla, uhkailulla tai avoimella väkivallalla. Kolmen vuosikymmenen aikana suurtilallisten palkkaamat pistolerot ovat murhanneet noin tuhat ammattiliittojen, kansanliikkeiden ja kyläyhteisöjen aktiivia siksi, että nämä organisoivat asukkaiden vastarintaa laittomia hakkuita ja maananastuksia vastaan.

Belémissä tai muualla Amazonialla kansainvälisiä suurtapahtumia on järjestetty harvoin, jos koskaan. Silti paikallisen väen kuvausintoa ei selitä pelkkä inhimillinen mielenkiinto eksoottisia ulkomaaneläviä kohtaan. Amazonian asukkaille kansainvälisen yhteisön näyttävä läsnäolo on elävä todistus siitä, etteivät he ole kamppailussaan yksin ja ettei maailmalle ole yhdentekevää, mitä heidän elinympäristölleen tapahtuu.

Lulan presidenttikausi ja paikalliset vallanvaihdokset ovat kyllä sysänneet liikkeelle useita väestön kannalta myönteisiä uudistuksia. Kansanliikkeiden katkera kokemus on silti osoittanut, ettei Amazonian puolustaminen onnistu ilman kansainvälisten yhteistyökumppaneiden vahvaa tukea.

Entäs se Brad Pitt?

Häntä ja Angelina Jolieta odotettiin tosiaankin sosiaalifoorumin superjulkkiksiksi Lulan ja neljän muun presidentin jälkeen. Jo etukäteen tiedettiin, etteivät turvamiehet päästä yleisöä kuvausetäisyydelle yhdestäkään merkkihenkilöstä. Siksipä mekin jouduimme filmitähtien ja presidenttien korvikkeiksi kotialbumeihin, me kalvakkaat, hiekkatien väriset suomalaiset ja hehkuvan sinisiin sulkapäähineisiin pukeutuneet Amazonasin intiaanit.


_________________________________________________________________

Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2009.

Pörssimiehet ja sadun sammakot

Odotan jo malttamattomana elokuvan, teatterin ja kirjallisuuden versioita kuluneen syksyn finanssikriisistä. Aineistoa on koko skaalan laidasta laitaan: inhimillisiä murhenäytelmiä tragedioihin, sietämätöntä jännitystä trillereihin, käsittämättömän hölmöjä käänteitä farsseihin, komedioihin ja satiireihin.

Kahdeksankymmenluvun pörssihuumaa irvinyt Oliver Stonen elokuva ”Wall Street” onnistui aikanaan kuvaamaan pelin säännöt kaikessa raadollisuudessaan myös niille, joilla ei ollut edes perustietoa finanssimaailman toiminnasta. ”Ahneus on hyvästä”, tiivisti elokuvan päähenkilö, suursijoittaja Gordon Gekko tunnuslauseensa.

Jo vuosia aiemmin Peter Sellers oli tehnyt maailmankuuluksi roolihahmonsa Mr. Chancen, todellisesta elämästä mitään tietämättömän puutarhurin, joka vahingossa nousi television talousguruksi(*. Järkevätkin ihmiset ottivat todesta hänen puutarhanhoito-ohjeensa, joiden luultiin olevan filosofisia ja koskevan taloutta. Elokuva tuntui tuolloin loistavalta vitsiltä, mutta viimeisten kuukausien valossa edesmenneen Paavo Haavikon määritelmä parodiasta ja sen mahdottomuudesta alkaa taas kummitella mielessä.

Vai miten pitäisi ymmärtää sitä, että talouden kultasormina julkisuudessa paistatelleet vaurastumisen gurut paljastuvatkin (taas) koko maailmaa horjuttavan finanssikriisin moottoreiksi? Vain hetki sittenhän Islannin salskeat geelitukat valtasivat suomalaisyhtiöiden nurkkia ja antoivat televisiossa neuvojaan menestyksellisestä taloudenpidosta. Samojen opastajien johdolla saarivaltion virtuaalitalous paisui poksahduspisteeseen kuin se kuuluisa sadun sammakko, joka yritti olla härkää suurempi.

Menestys pörssipelissä, pankkibisneksessä tai yrityskaupoissa näyttää jostain syystä glorifioivan menestyjän niin, että tämä on pätevä antamaan päättäjille myös valtiontaloutta, yhteiskuntapolitiikkaa ja jopa maailman talousjärjestelmää koskevia ohjeita. Katsokaa vain, miten auliisti talousjournalismi on antanut palstatilaa jokaiselle pankkiiri Björn Wahlroosin suusta tipahtaneelle helmelle – ja miten vähän sama talousjournalismi on tähän saakka kyseenalaistanut hänen lausuntojaan. Niiden sisältöhän on jo vuosia ollut se yksi ja sama: veroja pitää aina ja kaikkialla alentaa, eikä valtioiden tai kansainvälisten instituutioiden pidä millään tavalla eikä missään puuttua markkinoiden vapaaseen toimintaan.

Jos talouskriisistä tehtäisiin sketsisarja, suosikkini yhden sketsin päärooliin olisi ehdottomasti Björn Wahlroos. Hän esittäisi autotehtaan koeajajaa, jonka tehtävänä on arvioida auton ohjausjärjestelmää.

Ensimmäisessä otoksessa kuski istuu testiajokin rattiin, nostaa peukalonsa pystyyn ja virnistää poikamaisesti. Sitten auto kiihdyttää radalle, mutta alkaakin äkkiä poukkoilla holtittomasti kuin vauhkoontunut vasikka. Kuski yrittää pysyä radalla, mutta ajokki ei tottele, vaan kaataa bensamittarin ja rusikoi hengiltä kaksi mekaanikkoa. Lopulta meno päättyy rysähdykseen ja savupilveen.
Viimeisessä otoksessa savu hälvenee. Rusinaksi litistyneen ajokin ovi aukeaa ja esiin pulpahtaa näköjään täysin vahingoittumaton testiajaja.

”Vad spännande grej”, kuski hymyilee viiksiään sipaisten. ”En sanoisi että tässä on mitään varsinaista vikaa. Ohjaus toimii pääasiassa lähes oikein, mutta sen ennustettavuus on rajallinen.”

----------
*) Being There (suom. Tervetuloa Mr. Chance) – Jerzy Kosinski ja Hal Ashby 1979

______________________________________________________________
Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2008

Halutaan ostaa: laatulenkkarit ja hyvä omatunto

Hairahdun nyt tekoon, jolta olen pitkään yrittänyt välttyä. Syypää on kansainvälisen Play Fair –verkoston huhtikuussa julkaistu raportti, joka poiki sähköpostiini joukon kysymyksiä.

Millaiset lenkkarit nyt sitten uskaltaa kaupasta ostaa, jos ei halua syyllistyä työläisten riiston tukemiseen tai jos haluaa edistää eettisempiä työoloja kehitysmaissa? Jos kerran kaikkien tunnetuimpien urheilubrändien tuotantoketjusta yhä löytyy mätäpaiseita, mitä vaihtoehtoja kuluttajalle jää eettiseen käyttäytymiseen?

Tepä sen sanotte – arvatkaa vain, montako kertaa olen itse yrittänyt pohtia kaupassa samaa! Yritän siis vastata, ikään kuin itselleni, ja yksityisesti. Ammattiyhdistysliikehän ei jakele yrityksille papukaijamerkkejä eettisestä käyttäytymisestä.

Paras ja varmin nyrkkisääntö lenkkariostoksilla on se, että helppoa, luotettavaa ja varmaa ohjetta sen Kaikkien Eeetisimmän Lenkkarin löytämiseksi ei ole. Useimmat tunnetut lenkkarimerkit valvovat jo tossujensa tuotantoketjua ja pyrkivät tosissaan karsimaan pahimpia epäkohtia. Paha vain, että valvontajärjestelmät vuotavat. Täysin aukotonta valvontaa ole olemassakaan eikä ihan heti tulekaan.

Miksi?

Siksi, että teollinen ja maailmanlaajuinen tuotantoketju on erittäin vaikea ja kallis valvottava, jopa niin yksinkertaiselta vaikuttavan esineen kuin lenkkitossun tuotannossa. Luotettava valvonta kasvattaa kustannuksia ja vähentää vaihtoehtoja alihankinnassa. Vaikka lenkkareita markkinoivalla suuryhtiöllä olisi kuinka pätevä eettinen ohjeisto, sen perustavoitteena on kuitenkin alentaa tuotantokustannuksia mieluummin kuin kasvattaa niitä. Näin se pystyy myös myymään halvemmalla - ja yrityksen sisäänostajathan tietävät hyvin, että edullinen hinta vetää meitä kuluttajia paremmin kuin eettinen laatu. Siksi yhtiön vastuullisuusohjelmat jäävät niin monesti hintakilpailun, tuotannon tehostamisen ja kustannusten karsimisen jalkoihin.

Jos kerran täysin luotettavaa valvontaa ei ole, eikö ole kuluttajalle yksi ja sama, mistä ja millaiset lenkkarit hankkii? Ei aivan.

On olemassa joukko tunnettuja yhtiöitä, jotka vastoinkäymisistä ja alituiseen paljastuvista valvonnan pettämisistä huolimatta jatkavat järjestelmiensä kehittämistä ja osoittavat valmiutta jopa yhteistyöhön alan työolojen parantamiseksi. Mikään niistä ei yksinään ole selkeästi muita parempi vastuullisuudessaan tai työläistensä kohtelussa. Ne ovat silti julkistaneet suuren osan tuotantoketjuaan ja altistaneet näin itsensä ulkopuoliselle kritiikille.

Kyseiset yhtiöt eivät tarvitse paapomista, sillä ne ovat alansa johtajia ja omistajilleen jättituottoja tahkoavia tuloskoneita. Ne tarvitsevat rakentavaa mutta tiukkaa kritiikkiä ja kannustusta laajapohjaiseen ja ennakkoluulottomaan yhteistyöhön alan eettisen valvonnan tehostamiseksi. Juuri näille yhtiöille Play Fair –verkosto ehdottaa tavoiteohjelmaansa, joka tähtää jo Pekingin Olympiakisojen jälkeiseen aikaan.

Siis ne nyrkkisäännöt?

Älä osta merkittömiä halpalenkkareita, joiden valmistajasta ja valmistusmaasta ei ole mitään tietoa. Älä ylipäätään osta lenkkareita tai urheiluvälineitä viestittämättä samalla jotain myyjälle ja sitä kautta kauppaketjulle ja sen tavaratoimittajille.
Kysy, mitä kaikkea myyjä ja kauppa tietävät juuri noista haluamistasi lenkkareista ja kerro, että tiedot vaikuttavat ostopäätöksiisi. Kun olet ostoksesi tehnyt, lähetä jonkun sopivan kampanjaverkoston kautta kannustusviesti tossufirmalle: ”Arvoisa yhtiö, ostin juuri lenkkitossunne ja haluan, että ponnistelette entistä enemmän parantaaksenne tossuntekijän työoloja!”

Myönnän että tuo on vaisu tapa ottaa kantaa ja osoittaa eettisyyttään. Mutta maailma näyttää muuttuvan varmemmin sitkeän hivutuksen kuin näyttävien sankaritekojen avulla.

Ja jos nyt haluaa olla oikein supereettinen ja tyytyy marginaalituotannon tukemiseen, voi aina käydä vilkuilemassa amerikkalais-kanadalaisen NoSweat –brändin tennarivalikoimaa. Se on tarjolla sekä netissä että maailmankaupoissa. Tavara on ”100 % Union Made”, ammatillisesti järjestäytyneiden tehtaiden tuotantoa.

_____________________________________________________________
Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä toukokuussa 2008

Kipukynnystä kasvattamassa

El Salvadorissa Väli-Amerikassa toiminut vaatetustehdas Hermosa lopetti tuotantonsa vuonna 2005 ja jätti maksamatta sekä työntekijöiden palkkasaatavat että miltei kymmeneltä vuodelta rästiintyneet sosiaaliturvamaksut. Hermosan asiakkaina oli useita maineestaan tarkkoja merkkiyhtiöitä, joilta tehtailijan toimintakulttuuri oli jäänyt havaitsematta. Rästejä ei ole vieläkään saatu perityiksi, vaikka yrityksen omistaja käynnisti pian Hermosan sulkemisen jälkeen uuden tehtaan nimellä MB Knitting

Saksalainen tekstiiliyritys taas lopetti tehtaansa Fesin kaupungissa Marokossa sen jälkeen, kun tehtaalle oli perustettu ammattiliitto. Uusi tehdas avattiin sadan kilometrin päähän entisestä, mutta sekin koki saman kohtalon. Kummankin tehtaan irtisanotut työläiset menettivät suuren osan laillisista palkkasaatavistaan.

Onko kukaan kuullut?

Ei tietenkään, koska tehtaiden äkilliset sulkemiset, joukkoirtisanomiset ja omistajien haihtuminen taivaan tuuliin on kehitysmaiden työelämän arkipäivää. Nopean rahastuksen rosvoyhtiöt sukkuloivat erityisesti vaatetus- ja rihkamateollisuudessa, jossa vuokrakoneilla vuokratiloissa operoinut yritys voi hyvinkin häipyä yhden viikonlopun aikana ja jättää niin työntekijät kuin viranomaisetkin nuolemaan näppejään.

Vaurastuvassa Pohjoisessa totuttiin pitkän ajan kuluessa siihen, ettei vakiintuneiden ja alallaan johtavien teollisuusyhtiöiden käyttäytymistä voi mitenkään verrata noihin häikäilemättömiin rahastajiin. Laillisuushan on täällä kunniassaan, työelämäsuhteet toimivat, eikä kymmenien ja satojen miljoonien pitkän ajan investointeja noin vain rahdata yön selkään paikasta toiseen.

Mutta niin vain on monella paikkakunnalla taas tullut ikävä entisajan patruunoita, sosiaalisesti suuntautuneita ja itse omaisuutensa tehneitä kunnon kapitalisteja, jotka tuottojen tahkoamisen ohessa pitivät huolta kotikontujensa hyvinvoinnista ja huolehtivat työväestään kehdosta hautaan. Näinhän Kuopion seudulla muistetaan Herman Saastamoinen, Pirkanmaalla G.A. Serlachius ja Turussa Heikki Huhtamäki.

Maailman suurin matkapuhelinyhtiö Nokia on juuri muistuttanut sekä saksalaisille että suomalaisille, ettei se ole omistaan huolehtiva vanhan ajan patruuna. Bochumin tehtaan alasajo ravistelee eurooppalaisten ihmisten turvallisuudentunnetta ja pyrkii korottamaan yhteisöjen ja kansakuntien kipukynnystä. Seuraava suuri ja ennalta varoittamaton teurastus ei ehkä aiheutakaan yhtä suurta protestiaaltoa ja imagolommoa kuin Bochum. Vai mitä arvelette, salolaiset?

Hyväluontoisiksi patruunoiksi ei ole syytä kuvitella muitakaan suomalaisia suuryhtiöitä, ei vaikka Suomen valtiolla sattuisikin olemaan salkussaan huomattava osuus yhtiön äänivaltaisista osakkeista. Nokia ja StoraEnso ovat tehneet selväksi, ettei niiden toiminnan perimmäinen tarkoitus ei ole huolehtia omistaan, vaan omistajistaan. Itä-Lapin tai Ruhrin alueen tulevaisuus, kokonaisten paikkakuntien näivettyminen tai tuhansien perheiden taloudellinen ja sosiaalinen katastrofi ovat vain väistyviä muuttujia, kun vastassa on yhtiön osakkeenomistajien etu.

Valtiovallankaan ei pidä vaarantaa omistaja-arvoa puuttumalla palkkajohtajien päätöksiin, opettaa eräskin pörssianalyytikko lehtihaastattelussaan. Sijoittajathan voisivat tulkita valtion puuttumisen merkiksi siitä, että yhtiöllä voi olla jotain muitakin velvoitteita kuin tuottojen tekeminen.
Kun laajasti ymmärretyllä ja aidolla yhteiskuntavastuulla on näin pyyhitty takapuolta, voi kysyä jääkö arvostetun suuryhtiön ja kehitysmaissa huseeraavan rosvokapitalistin välille enää muuta kuin mittakaava- ja aste-ero. Tavoite on yhteinen: omistajien vaurastuttaminen. Kaikki muut pyrinnöt ovat tuolle tavoitteelle alisteisia.

Ja ylärajaahan vaurastuttamiselle ei ole. Gandhi muistutti aikoinaan, että vaikka maailman vauraus riittääkin tyydyttämään kaikkien ihmisten tarpeet, se ei koskaan riitä edes yhden ihmisen ahneudelle.(*

*) ”The world has enough for everyone’s needs but never enough for even one man’s greed.”

_____________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2008

Tarinoita tavaroista

Vietnamilaisen vaatetehtaan eteisaulassa roikkuu seinän täydeltä raamitettuja todistuksia. Kaikissa on jonkun maailmalla tunnetun merkkifirman logo ja tiivistelmä yhtiön eettisistä ohjeista.

”Meidän pitää noudattaa näitä kaikkia, ja nämä kaikki tarkastavat meidät joka vuosi erikseen”, tehtaan hongkongilainen johtaja huokaa, mutta yrittää silti näyttää positiiviselta.

Sama toistuu huonekalutehtaalla, ja saman ilmiön voi nähdä lukemattomissa muissa maissa, vaikkapa Dominikaanisen tasavallan vapaatuotantovyöhykkeellä. Keskenään läntisillä markkinoilla kilpailevat suuryhtiöt teettävät merkkipaitojaan, -tossujaan ja puutarhakalusteitaan samoilla tavaratoimittajilla, vieläpä samoissa tehtaissa.

Siksi kuulostaa hieman huvittavalta, kun suuren merkkiyhtiön edustaja ilmoittaa, ettei se voi ”kilpailusyistä” paljastaa tavaratoimittajiensa nimiä, yksittäisistä tehtaista puhumattakaan. Näin teki esimerkiksi suomalainen urheilujätti Amer Sports Group, kun siltä tiukattiin, miksei se ole seurannut eräiden muiden urheilujättien, kuten Niken esimerkkiä ja julkistanut tuotantoketjuaan.

Epäilen, että ”kilpailusyyt” liittyvät useimmiten merkkiyhtiön imagoon ja ns. imagohaittojen ennalta ehkäisyyn. Yhtiö haluaa itse päättää, millainen imago sen markkoimilla tavaroilla on ja millainen tarina niistä kuluttajille kerrotaan.

Jos merkkitavaran valmistusketju on julkinen, pitää myös ketjun työolojen olla säällisellä tolalla. Muussa tapauksessa yritys ottaa riskin, että julkisuuteen livahtaa markkinoinnin kannalta vääränlainen tarina. Harvahan haluaa reippailla puserossa, jonka tekijöiden tiedetään pyörtyilevän unen ja ruuan puutteessa tuotantolinjalle.

Riskin pienentämiseksi helpointa on pitää tuotantoketju salassa. Näin yritys voi ainakin jonkin aikaa kertoa tuotteistaan haluamiaan tarinoita – mieluiten sellaisia jotka eivät liity mitenkään tuotteen alkuperään. On tietenkin myös se vaikeampi ja kalliimpi tapa: huolehtia puserontekijöiden työolot niin säädylliseen kuntoon, että ne kestävät myös ulkopuolisen tarkastelun.

Kirjoitin kesällä Expert-ketjun ”kiinalaismainoksesta”, kuten sitä nettipalstojen keskusteluissa nimitettiin. Muutama asiantunteva lukija oli huomannut, että mainoksessa miljoonan digiboksin tilauksen saaneet johtajat puhuvat japania, eivät kiinaa, vaikka mainostrailereita netissä katselleet – joukossa tämän kirjoittaja – saattoivat erehtyä päättelemään toisin.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkä tarinan tämä mainostaja halusi kuluttajille kertoa? Senkö että Expert-ketjun myymä elektroniikka on taatusti halvinta ja että se valmistetaan pääosin Japanissa, kalliiden tuotantokustannusten maassa? Vai pantiinko johtajat puhumaan japania häveliäisyyssyistä - etteivät katsojan ajatukset harjautuisi halvasta hinnasta liian pitkälle, esimerkiksi Kiinan työoloihin?
Nettikommenteista päätellen mainos ei onnistunut kummassakaan tavoitteessa. Yhdessä asiassa sen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat.

Expertin mainosfilmisarja kuvaa piinallisen tarkasti niitä ostokäytäntöjä, joiden avulla kehitysmaassa toimiva tehdas ajetaan alenevien hintojen ja pienenevien katteiden kierteeseen. Juuri nuo käytännöt pakottavat tehtaanjohtajat kerta toisensa jälkeen rikkomaan sekä oman maansa työlakeja että niitä hienoja eettisiä periaatteita, joita suuri tilaajayhtiö julkisesti väittää noudattavansa.

_________________________________________________________

Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2007