Kepillä vai porkkanalla?

Sähköpostiin ilmestyi peräjälkeen kaksi viestiä, jotka molemmat koskivat samaa, tunnettua suuryhtiötä. Ensimmäinen viesti kertoi, että monikansallinen ruokajätti Nestlé on toistaiseksi ainoana ruokayhtiönä maailmassa päässyt kestävän kehityksen raportoinnissaan vaativalle A+ -tasolle. Veden käytön, ravitsemuksen ja maaseutukehityksen lisäksi uusin raportti on nyt laajentunut koskemaan myös ihmisoikeuksia ja inhimillistä monimuotoisuutta, ilmastomuutosta, biodiversiteettiä ja korruption torjuntaa.

Kuulostaa vaikuttavalta. Raportointi siis paranee paranemistaan, mutta kuinka on toiminnan laita?

Vastaus on heti siinä seuraavassa viestissä. Allekirjoittaja on kansainvälinen elintarviketyöläisten liitto IUF, joka pyytää lähettämään Nestlén yhtiökokoukselle pakistanilaisia työntekijöitä tukevan vetoomuksen. Nestlén maitotehdas Kabirwalassa Pakistanissa on antanut laittomat potkut ammattiliiton puheenjohtajalle ja uhmaa oikeuden määräystä peruuttaa irtisanominen. Samainen tehdas on jo vuosia käyttänyt tuotantolinjoillaan satoja ala-arvoisilla työehdoilla ahkeroivia pätkätyöläisiä, jotka se on vuokrannut hämäräperäiseltä, pidätysmääräystä pakoilevalta työvoimajobbarilta. Ammattiliiton mukaan vuokratyöjobbarien käyttö ei ole poikkeustapaus, vaan oleellinen osa Nestlén tuotantoketjua.

Kuulostaa irvokkaalta, ja samalla niin masentavan tutulta. Eikä samainen yhtiö ollutkin vielä äskettäin kansainvälisen kampanjoinnin kohteena siksi, että sen Panjangissa, Indonesiassa toimiva kahvitehdas ei tunnustanut ammattiliiton toimintaoikeuksia eikä suostunut neuvottelemaan liiton kanssa työehtosopimuksesta? Ja eikö näitä tapauksia löydy uuvuksiin asti, aivan lähivuosilta, ja muidenkin hienoja raportteja tekevien yhtiöiden kuin Nestlén toiminnasta?

Yritysten yhteiskuntavastuuta tuupitaan juuri nyt eteenpäin monilla foorumeilla. Se on näkyvä elementti myös Suomen hallituksen uudessa kehityspoliittisessa toimintaohjelmassa, joka on nostanut sen osaksi ”osallistavaa ja työllistävää vihreää taloutta”. Ajatus on rohkaista yrityksiä parantamaan toimintansa ja tuotantoketjunsa eettistä laatua vapaaehtoisesti, suositusten tai korkeintaan väljästi sitovien ohjeistusten voimin, rakentavassa yhteistyössä viranomaisten ja järjestöjen kanssa.

Myös ammattiyhdistysliike on ollut mukana yhteisten pelisääntöjen kehittelyssä. Se on kuitenkin suhtautunut epäilevästi vapaaehtoisuuden voimaan ja vaatinut sitovuutta yrityksiä koskevaan sääntelyyn. Syy on selvä: ammattiliitot tuntevat tehdassalien, kauppakeskusten ja plantaasiviljelmien todellisuuden. Eikä se todellisuus useinkaan vastaa palkituissa raporteissa tai eettisissä julistuksissa piirrettyä kuvaa suuryhtiön toiminnasta.

Mikä saa yrityksen tekemään aitoja, kouraantuntuvia muutoksia tuotantoketjunsa työolojen valvontaan ja omiin hankintakäytäntöihinsä?  Vapaaehtoisuusko, sosiaalinen vastuuntunto tai usko eettisyyden markkinointivoimaan?  Ei siltä näytä.

Huipputuloksia tahkoava elektroniikkajätti Apple pelastautui vast’ikään yritysvetoisen eettisyysverkoston FLA:n suojelukseen, kun toistuvat paljastukset sen sopimusvalmistajien kehnoista työoloista havahduttivat jo brändiuskovaisetkin kyselemään kiusallisia. Tony Hilfigerin, Calvin Kleinin ja useiden muiden luksusmerkkien vaatteita Bangladeshissa tuottava suuryhtiö PVH Corporation taipui sekin vasta äänekkään kampanjoinnin ja järkyttävien paljastusten jälkeen solmimaan tehtaiden paloturvallisuutta edistävän sopimuksen ammattiliittojen ja kampanjaverkostojen kanssa. Entäpä hengenvaarallinen hiekkapuhallus farkkujen tuotannossa, nälkäpalkat urheiluvaateteollisuudessa, lapsityöläiset suklaafirmoille tuottavilla kaakaoplantaaseilla? Mihin noista ongelmista yhtiöt olisivat kunnolla puuttuneet ilman ay-liikkeen ja kampanjaverkostojen jatkuvaa ahdistelua? 

Tuoreiden esimerkkien valossa näyttää vahvasti siltä, että vapaaehtoisen porkkanan sijasta yhtiöiden käytökseen vaikuttaa käytännössä keppi: pelko pitkäaikaisesta maineen menetyksestä, kuluttajien kaikkoamisesta, työrauhan katoamisesta ja tuloksen notkahduksesta. Ammattiliitoillehan tämä päätelmä tuskin on uutinen.

______________________________________________________
Julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä toukokuussa 2012

Eturintaman uutisia

Monikansallinen jättiyhtiö Nestlé taipui maaliskuussa siihen, että sen indonesialaisessa kahvitehtaassa toimiva ammattiliitto saa neuvotella palkoista ja työehdoista tehtaan johdon kanssa.

Nestlén konsernijohdon ja alan kansainvälisen ammattiliiton IUF:n sopimus lopetti samalla kolme vuotta kestäneen kansainvälisen kampanjan yhtiötä vastaan.
Nescafeta purkittavien työläisten ammattiliitto joutui ennen kampanjaa ja varsinkin sen aikana ankaran painostuksen kohteeksi. Panjangin tehtaan johto kieltäytyi neuvottelemasta liiton kanssa ja ahdisteli sekä sen aktiiveja että jäseniksi tiedettyjä työntekijöitä. Emoyhtiö taas vastusti viimeiseen asti puuttumista tehtaansa tapahtumiin.

Miksi Nestlé kävi kolmen vuoden katkeran kamppailun, jotta yhden indonesialaisen kahvitehtaan työläiset eivät pääsisi neuvottelemaan omista palkoistaan ja työehdoistaan? Yhtiöhän on jo pitkään pyrkinyt parantamaan boikoteissa ja kuluttajakampanjoissa kolhiutunutta mainettaan. Se on laatinut eettiset ohjeistot ja mm. lanseerannut tuotteita, joissa käytetään Reilun kaupan sertifioimia raaka-aineita.

Syynä on tartunnan pelko. Kun yhden tehtaan ammattiliitto pääsee neuvottelemaan palkoista, samaa vaaditaan pian naapuritehtaissakin. Halvimman tuotantotavan  ja alenevien tehdashintojen tavoittelu vaikeutuu.

Nestlé toimii kuten useimmat muutkin globaalia tuotantoa hyödyntävät merkkiyhtiöt. Niiden strategioissa ammattiliitoista vapaat vyöhykkeet ovat valtavirta-ajattelua, se toivottavin olotila. Vastuullisuusaloitteillaan pisteitä kerännyt urheilujätti Nike tähdentää sekin sijoittajilleen, että yhtiön toimipisteet ovat pääosin ”trade union free”, vapaita ammattiliitoista.

Nestlén ja IUF:n sopimus on hyvä uutinen sekä indonesialaisille että suomalaisille ay-aktiiveille. Kampanjointi johtaa tuloksiin, ja ammattiliittojen kansainvälisellä verkostolla on vaikutusvaltaa.
Samalla tapaus muistuttaa, että ay-vastaisuus ei ole maailmalla katoava, vaan kasvava ilmiö. Ja kuten kaikki globaalin työelämän valtavirtaukset, ay-vapaat vyöhykkeetkin pyrkivät ennemmin tai myöhemmin myös meille.

Omaa liittoansa ja omaa järjestäytymisoikeuttaan joutuu puolustamaan. Siksi kannattaa huolehtia myös globaalin verkoston heikoimmista lenkeistä. Ay-sisaret ja veljet maailmalla ovat nyt eturintamassa.

__________________________________________________________
Julkaistu kolumnina Ammatissa Pro -lehden toukokuun 2011 numerossa

Säädyllinen tehdas haastaa kilpajuoksun pohjalle

Dominikaanisessa tasavallassa Hispaniolan saarella on käynnissä kokeilu, jonka sujumista maailmalla seurataan ristiriitaisin tuntein. Laboratoriona toimii Villa Altagracian vapaatuotantoalueella helmikuussa avattu vaatetehdas. Se tuottaa T-paitoja ja huppareita Yhdysvaltoihin ja työllistää nyt suoraan 120 henkeä.


Kylän suojeluspyhimyksen mukaan nimensä saanut Alta Gracia on entinen korealaisen BJ&B-yhtiön tehdas, josta yhtiö potkaisi viimeiset 600 työntekijää pellolle vuonna 2007. Ennen sulkemista paikalliset asukkaat, ay-liike ja kansainväliset verkostot ehtivät kampanjoida pari vuotta laitoksen alasajoa vastaan. Kampanjoinnin kohteina olivat erityisesti merkkiyhtiöt Nike ja Reebok, joille tehdas tuotti lippalakkeja.

Kampanjointi ei saanut korealaisyritystä taipumaan. BJ&B osoittautui alalle tyypilliseksi heinäsirkaksi, joka hyppii ketterästi maasta toiseen halvimman työläisen perässä ja käyttää hyväkseen kaikki isäntämaan edut niin kauan kuin niitä on tarjolla. Dominikaanisessa tasavallassa lihavimmat bonukset kuivuivat vuonna 2005, kun monikuitusopimuksen nimellä tunnettu tullivapausjärjestely päättyi. Viimeinen pisara yhtiölle oli se, että tehtaan kovia kokeneet työntekijät perustivat ammattiliiton ja alkoivat vaatia laillisten työaikojen ja minimipalkkojen noudattamista.

Helmikuussa avattu Alta Gracia on toista maata. Se sallii ammatillisen järjestäytymisen, neuvottelee liiton kanssa työehtosopimuksen ja on sitoutunut poikkeuksellisen tiukkoihin työelämän standardeihin. Niistä ylivoimaisesti tärkein on elämiseen riittävä palkka, jonka tehdas takaa kaikille työntekijöilleen.

Ei siis ihme, että tehtaaseen töihin päässeet naiset ja heidän perheensä tuntevat saaneensa lottovoiton. Normaalityöaikaa tekemällä Alta Gracian työntekijät ansaitsevat runsaat 380 euroa kuukaudessa, kolme ja puoli kertaa enemmän kuin maan vapaatuotantoalueiden tämänhetkinen minimipalkka. Ylitöistä maksetaan lailliset korvaukset, ja tehtaan työympäristö suojalaitteineen on entiseen verrattuna toisesta maailmasta.

ooo000ooo

Tehtaan uusi omistaja on yhdysvaltalainen Knights Apparel, joka teettää vaatteita 30 tehtaassa eri puolilla maailmaa. Yhtiön perustaja ja omistaja Joe Bozich päätti tehdä kunnon työoloista brändin ja dominikaanitehtaasta brändin lippulaivan. Hän uudisti tehtaan tuotantotiloja puolella miljoonalla dollarilla ja lyöttäytyi yhteistyöhön työoloja valvovan Workers Rights Consortium -verkoston kanssa. Knights ja WRC sopivat, että Alta Gracian tuotannossa noudatetaan WCR:n eettistä ohjeistoa, johon kuuluu myös elämiseen riittävä palkka. Sen lähtötaso määriteltiin Dominikaanisessa tasavallassa tehdyllä kenttätutkimuksella.
Kumppani ei ollut huono valinta: Workers Rights Consortium on USA:ssa toimiva 186 yliopiston eettinen verkosto, joka painostaa vaateyhtiöitä kunnioittamaan työntekijöiden oikeuksia. Yliopistojen logoilla varustettujen vaatteiden myynti on miljoonabisnes, josta myös Knights Apparelilla on oma siivunsa.
Alta Gracian tehtaan avauduttua Knights on onnistunut hankkimaan sille tilauksia jo 400 yliopistokaupasta. Tehtaan T-paitoja myydään Niken ja Adidaksen merkkipaitojen rinnalla kilpailukykyisellä hinnalla, jota ei ole palkkojen kolminkertaistamisesta huolimatta korotettu. Myyntiä tukee hikipajoja vastustavan opiskelijaliikkeen innokas kampanjointi.

ooo000ooo

Alta Gracia haastaa röyhkeästi perinteisen markkina-ajattelun, jonka mukaan kilpailu väistämättä pakottaa yhtiöt hakemaan halvinta palkkatasoa ja keveintä työelämän sääntelyä. Siksi kokeilulla on runsaasti epäilijöitä – myös niitä, jotka suorastaan toivovat sen epäonnistuvan.
Myös runsaasti kysymyksiä pilotti herättää. Pitäisikö esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen ja kampanjajärjestöjen ryhtyä jakamaan julkisesti tunnustusta yhtiöille, joilla on kouraantuntuvaa näyttöä pyrkimyksestä työolojen parantamiseen? Vai kuulostaako Alta Gracian tapaus liian hyvältä monistuakseen myös muualle?

Samaa tuntuu miettivän tehtaassa työskentelevä  ammattiliiton puheenjohtaja Maritza Vargas, jolle edellinen korealaisomistaja antoi potkut järjestäytymisen vuoksi. New York Times pyysi häntä vertaamaan nykyistä työpaikkaansa alueen muihin tehtaisiin: ”Ero on kuin taivaallisen ja maallisen”, rouva Vargas vastasi.

_____________________________________________________
Julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä joulukuussa 2010 

Tyrmässä palkan puolesta

Nainen sanoo sen iloisesti ja huolettomasti, kuin kertoisi kastuneensa sateessa: ”Kyllä, minäkin olin vankilassa melkein kuukauden, ainakin kolme meistä oli.”

”Pitää paikkansa, minutkin heitettiin putkaan”, vahvistaa toinen seminaarin puhujista, päättäväisen ja optimistisen oloinen nainen. Nurkassa projektoria käyttävä mies nostaa ujosti kätensä. ”Babul oli myös, ja hänet mukiloitiin todella pahasti”, naiset osoittavat.

Hamiz, Kalpona ja Babul päätyivät tyrmään, koska Bangladeshin vaatetehtailijat ja viranomaiset pitivät heitä  osasyyllisinä maan vaatetustyöläisten mielenosoituksiin ja spontaaneihin lakkoihin. Liikehdintä koetteli maan tärkeimmän vientituotteen mainetta koko alkuvuoden.

Laajan kansainvälisen painostuksen ja kotimaisen lakkoliikkeen tuloksena Bangladeshin hallitus taipui lopulta korottamaan maan vaatetustyöläisten laillisia minimipalkkoja marraskuun alusta lukien. Korotus ei ammattiliittojen ja kansalaisjärjestöjen mielestä riitä nostamaan Bangladeshia ylös nälkäpalkkaluokasta, mutta sekin oli tehtailijoiden mielestä liikaa. Ammattiliitot ja kansalaisryhmät joutuivat heti perustamaan oman seurantaryhmän valvomaan, että lakia myös noudatetaan ja palkat tehtaissa nousevat.

Järjestöjen mukaan kolmisensataa työläisaktiivia on ollut Bangladeshin vankiloissa syytettyinä mellakoinnista tai levottomuuksien lietsonnasta. Myös vapautetuilla on niskassaan syytteet, joiden käsittely saattaa kestää vuosikausia. Kaikki putkassa käyneet joutuvat joka tapauksessa vaikeuksiin työpaikallaan ja saman tien tehtailijoiden mustalle listalle.

ooOOoo

Bangladeshin vaatetustyöläisten esitys kansainvälisen Clean Clothes –kampanjan foorumissa oli havainnollinen muistutus siitä, millaista on olla ammattiliittoaktiivi kehitysmaassa. Ja kun kyseessä on juuri Bangladesh ja sen vaatetusteollisuus, tie kohti työntekijöiden perusoikeuksia on tavallistakin kivisempi.

Bangladeshissa toimii jo 4500 vaatetehdasta. Ne työllistävät suoraan yli kolme miljoonaa työläistä ja tuottavat 80 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Alan työntekijöiden keski-ikä on 21 vuotta. Yli puolet on nuoria perheenäitejä, jotka ovat joutuneet jättämään lapsensa sukulaisten hoiviin kotikylään päästäkseen tienaamaan perheelle jokapäiväistä riisiannosta.

On vaikea kuvitella helpommin hyväksikäytettävää joukkoa kuin nuo puoliksi luku- ja kirjoitustaidottomat maalaistytöt, joiden ainoa kiinnekohta uuteen elinympäristöönsä on tehdassali ja työnjohtaja. Yhtä vaikea on löytää keinot, joilla ammattiliitto voisi lähestyä näitä oikeuksistaan täydellisen tietämättömiä ja pelokkaita ihmisiä.

Vastapuoli sen sijaan on paaluttanut asemansa tukevasti. Tehtailijat ovat suojautuneet järjestäytymistä vastaan estämällä laajalti vapaiden ammattiliittojen toiminnan ja perustamalla tukun keltaisia ammattijärjestöjä, joiden johto on työnantajan nimittämä. Tuhansien vaatetehtaiden maahan on rekisteröity 150 vaatetusalan ammattiliittoa. Niistä 25 toimii, loput ovat olemassa lähinnä paperilla tai tehtailijan lompakossa.

Alan työnantajien, poliittisten päättäjien ja viranomaisten välille on rakennettu tiivis hyvä veli -verkosto, jota vaateyritysten raha voitelee. Kuvaavaa on, että maan parlamentin jäsenistä joka kymmenes on vaatetustehtailijoita tai näiden sukulaisia ja perheenjäseniä.

Revi sitten siitä, sanoisi heikompitahtoinen, mutta Bangladeshin vähäväkiset vapaat ammattiliitot eivät hellitä. Myös Hamiz, Kalpona ja Babul aikovat painostuksesta ja oikeusjutuista huolimatta jatkaa julkista toimintaansa ja kannustaa työntekijöitä järjestäytymään.

ooOoo

Kansainvälinen Clean Clothes-kampanja kumppaneineen kokoontui Turkin Gönenissa kahden tunnin lauttamatkan päässä Istanbulista. Vaivalloisista liikenneyhteyksistä huolimatta paikka oli kokoukselle mitä luontevin.

Kamppailussa tekstiili- ja vaatetustyöväen oikeuksista Turkki on eurooppalaista etulinjaa. Lakiin kirjoitettua oikeutta kuulua ammattiliittoon koetellaan alan työpaikoilla viikoittain. Ei auta, että turkkilaisten tehtaiden huivipäiset naiset ahkeroivat vaatteita ja kasseja myös tunnetuille luksusmerkeille, joilla luulisi olevan varaa huolehtia tuotteidensa eettisestä tasosta. Esimerkiksi Prada ei tähän päivään mennessä ole osoittanut minkäänlaista tukea naisille, jotka sen suuri sopimusvalmistaja Desa irtisanoi tekaistuilla syillä heti, kun nämä olivat perustaneet ammattiliiton.

Kongressitilana Turkissa toimi tapahtuman henkeen sopivasti paikallisen metalliliiton koulutuskeskus. Se uhmaa Marmaranmeren aaltoja hiekkaisella vesijättömaalla riisipeltojen keskellä.

Aina kahvitauon päättyessä keskuksen käytävillä kajahti Warzawianka, sata vuotta vanha puolalainen marssi. Se esitettiin modernisoituna turkkilaisversiona, joka riehakkuudessaan kuulostaa aivan Itä-Euroopan juutalaisten klezmer-musiikilta. Suomen kapinavuonna 1918 marssiin tehtiin ne meille tutut sanat: ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa…”

________________________________________________________________
Teksti on julkaistu kolumnina SASKin nettisivuilla marraskuussa 2010

Köyhin kantaa riskin

”Mitä pahaa ne thaimaalaiset ovat teille tehneet?”, kysyy tunnettu marjayrittäjä puhelimessa.

Arvaan, että kyse on haastattelumatkasta, jonka thaimaalainen tutkija teki elo-syyskuussa pohjoisen Suomen marjaleireissä. Kahden viikon retki vahvisti, että Thaimaasta Suomeen lennätetyt poimijat ahkeroivat oloissa, joissa useimmat suomalaiset eivät mistään hinnasta suostuisi työskentelemään.

Tarjolla on järjettömän pitkiä työpäiviä ja alkeellinen majoitus keskellä ei mitään, vapaapäiviä vähän tai ei lainkaan. Kotiin viemisiksi saa tuurista ja säistä riippuvan summan euroja, osa ei saa rahaa ollenkaan, osa saa pelkät velat.

Kuulostaako houkuttelevalta?

”Me kun emme tahdo mitään muuta kuin hyvää näille poimijoille ja heidän perheilleen”, marjayrittäjä sanoo loukkaantuneen kuuloisena.

En epäile hänen sanojaan. Mukavana miehenä tunnettu yrittäjä on väleissä väkensä kanssa. Ilmeisen vilpittömästi hän uskoo olevansa poimijoille myös jonkinlainen hyväntekijä. Hänhän on järjestänyt köyhille maalaisille Suomeen keikan, jolta moni voi palata kotiin mukavan rahasumman kanssa, ellei suorastaan upporikkaana.

Ja onko se väärin, että näin saadaan luonnonmarjat talteen metsistä, kuluttajille kotimaisista raaka-aineista tehtyjä tuotteita ja teollisuuteen työpaikkoja?

Eipä tietenkään se olisi väärin, jos kaikki sujuisi kuten haavekuvassa. Paha vain, ettei järjestely takaa ihmisarvoista työtä eikä säädyllistä ansiota läheskään kaikille poimijoille, olivat nämä kuinka ahkeria hyvänsä. Järjestely kaataa marjateollisuuden raaka-ainehankinnan suurimmat riskit kokonaan poimijoille, tuotantoketjun alimmalle ja köyhimmälle portaalle. Se muuttaa marjanpoiminnan työnteosta pakkoyrittäjyydeksi – malli jota on tarjottu jo muuallekin Suomeen.

Jos marjanpoimijoita koskeva järjestely nykymuodossaan yleistyy, se leviää pian uusille aloille. Ahneet välikädet ja työvoimajobbarit saavat lisää pelitilaa ja heidän jälkensä voivat johtaa hyvinkin sameille vesille.

Marjayrittäjä väittää, että thaimaalaisille poimijoille tehtiin vahinkoa, kun marjastajien puheille lähetettiin tutkija ja tuloksia julkistettiin. (* Keskusteluhan voi johtaa siihen, että asiaan puuttuu viranomainen tai – mikä pahinta – joku poliitikko.

Toivottavasti niin käy pian. Toivottavasti poliitikot ja viranomaiset esittävät ääneen saman kysymyksen, jonka thaimaalainen tutkija kysyi: ”Miten voi olla mahdollista, että kokonainen teollisuudenala on päässyt rakentamaan raaka-ainehuoltonsa ulkomailta kutsuttavien turistien varaan?”

*) Thaimaalainen tutkija Junya Lek Yimprasert kiersi SASKin toimeksiannosta marjanpoimijoiden leirejä eri puolilla Suomea ja haastatteli poimijoita ja yrittäjiä. Tutkimusraportti antoi karun kuvan poimijoiden työoloista ja tienesteistä.

Mitä yhteistä on burmalaisilla orjatyöläisillä ja Suomessa työskentelevillä marjanpoimijoilla? Lue syksyllä 2009 kirjoitettu kolumni "Vain muutaman mansikan tähden"

__________________________________________________________________

Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä lokakuussa 2010