Syntisäkkejä lajittelemaan

Kun Reilun kaupan perustamista Suomessa vasta suunniteltiin, tiesin erehtymättömällä varmuudella, millaista on epäeettinen kuluttaminen. Nykäistään jalkaan Niken lenkkarit, otetaan evääksi Chiquita-banaani ja autoillaan amerikanraudalla Ikeaan ostamaan halpoja huonekaluja, mielellään trooppista kovapuuta. Paluumatkalla tankataan Shellillä lyijyllistä bensaa.

Nyt on eettisyys arvossaan ja Reilu kauppa elää nousubuumia. Moni kuluttajakampanjoissa ryvettynyt syntisäkkiyhtiökin on tehnyt täyskäännnöksen ja ponnistelee ilmeisen tosissaan parantaakseen tuotantoketjunsa työoloja ja eettistä laatua.

Nike on ensimmäisenä urheiluvälineyhtiönä luopunut salailusta, julkistanut koko alihankintaketjunsa ja vetänyt peräänsä muitakin alan merkkiyhtiöitä. Kulissien takana yhtiö seurustelee jopa ay-liikkeen kanssa seuraavista askelista. Chiquita on solminut ay-liikkeen kanssa globaalin sopimuksen ja hakee ympäristöuskottavuutta liitolla Rainforest Alliance -verkoston kanssa. Ikea teki jo kymmenen vuotta sitten puualan kansainvälisen ammattijärjestön kanssa raamisopimuksen ja on liittänyt sen osaksi erittäin kunnianhimoista eettistä ohjeistustaan.

Yhteistä täyskäännöksen tehneille yhtiöille on se, että niiden tuotteet ovat herkkiä kuluttajien mielenliikkeille. Ilman näkyviä kampanjoita ja huolta brändin maineesta muutos tuskin olisi ollut näin näkyvä. Mutta niin hauskaksi planeettamme ei vielä ole muuttunut, että maailmanparannuksen voisi hoitaa pelkästään shoppailemalla.

Kansainväliset ammattijärjestöt ovat sitkeästi pyrkineet suuryhtiöiden kanssa solmittaviin globaaleihin sopimuksiin, joissa työelämän vähimmäisoikeudet ulotetaan koskemaan yhtiön koko tuotantoa. Ammattiliitoilla on sopimusten toteutuksessa ja valvonnassa tunnustettu asema. Esimerkiksi Ikea ja puualan kansainvälinen ammattijärjestö BWI tarkastelevat oman sopimuksensa toimeenpanoa säännöllisesti kahdesti vuodessa. Samantapaisia yhteisiä seurantamekanismeja on useimmissa muissakin raamisopimuksissa.

Tuleeko entisestä syntisäkistä siis raamisopimuksen avulla nuhteeton?

Ammattiliitot ovat olleet haluttomia luokittelemaan yhtiöitä suureen ääneen häiriköihin ja mallioppilaisiin – ne kun joutuvat neuvottelemaan myös huonosti käyttäytyvien kanssa. Erityisen kriittisesti liitot ovat suhtautuneet boikottijulistuksiin, sillä kärsijän asemaan joutuvat ensimmäisinä boikotoitavien yhtiöiden työntekijät.

Raamisopimusten kautta ay-liike on arvioinut pääsevänsä vaikuttamaan alihankintaketjun työoloihin suoraan ja köyhien ihmisten työpaikkoja vaarantamatta. Samalla se on turvannut itselleen mahdollisuuden vahvistaa omaa verkostoaan yrityksen tuotantopisteissä.

Nyt tiedetään, ettei pelkkä raamisopimus tai yrityksen oma eettinen ohjeisto riitä takeeksi säädyllisistä työoloista. Ratkaisevaa on se, miten ja kenen kanssa valvonta järjestetään.
Teollisen tavaran koko valmistusketjun valvonta on sekä vaikeata että kallista. Hinta kasvaa sitä korkeammaksi, mitä tiukempaa valvontaa vaaditaan ja mitä enemmän nojataan kaupallisten valvontakonsulttien palveluihin. Ay-liikkeen ongelma on se, että kipeimmin valvontaa tarvittaisiin juuri niillä työpaikoilla, missä ammattiliiton ote on heikko tai liittoa ei ole ollenkaan.

Uskottavan valvonnan rakentamiseen vastuulliset yritykset ja ammattijärjestöt tarvitsevat siksi toisiaan. Yhtä väistämätöntä on, että ne joutuvat solmimaan yhteistyösuhteita paikallisten kansalaisjärjestöverkostojen ja kansainvälisten kampanjaorganisaatioiden kanssa. Niiden avulla paikataan jo esimerkiksi Kiinassa ja Vietnamissa aukkoja, joihin demokraattisen ammattiyhdistysliikkeen verkosto ei vielä yllä

Valvontaverkostojen rakentelu ei mitenkään vähennä tarvetta kampanjointiin ja valveutuneiden kuluttajien aktiivisuuteen. Halvalla hinnalla elämöintihän on edelleen tehokkaampaa myyntipuhetta kuin se, että tuote on valmistettu säällisissä oloissa ja että sen tekijä on saanut työstään kohtuullisen korvauksen.

________________________________________________________
Julkaistu Puu-ja erityisalojen liiton Särmä-lehdessä kesäkuussa 2007

Lihanhimoa ja liikaa tietoa

Voi siskot ja veikat, mitä kaikkea lihanhimon ja liian tiedon yhdistelmä saakaan miehen tekemään!

Syytän kaikesta naapurini uutta grilliä, jonka ylileveää parilaa ja lukemattomia tarpeettomia ominaisuuksia tämä aidan yli kehuskeli. Hän tietenkin kutsui kokeilemaan, ja heikko hetkeni kun oli, lupasin tuoda tullessani kunnon pihvilihat koko porukalle.
Vasta kotikeittiössä älysin ryhtyä laskemaan, millaiselle joukkueelle olin sisäfileet luvannut. Valkeni, että hallin marmoroidut pihvihärän kappaleet on parasta unohtaa, jos aion ruokkia perhettäni vielä sen grilli-illan jälkeenkin. Niinpä löysin itseni tonkimasta kauppojen tarjousliitteitä eteisen lehtipinosta.
Luomulihaa Brasiliasta, mainosti lihayrittäjä osuuskaupan lehdessä. Puhdasta luonnonnurmea laiduntaneen nautakarjan filettä, vieläpä tarjouksessa. Ei pelkoa väkirehuista tai kasvuhormoneista, melkein kuin villiä riistaa valmistaisi.

Mainosta lukiessa muistin, missä olen viimeksi nähnyt noita luomunautoja. Bahían osavaltiossa Brasiliassa, missä ne tosiaankin joutilaanoloisina märehtivät silmän kantamattomiin ulottuvalla niityllä. Paha vain, että sen luonnonniityn tilalla kasvoi ennen Atlanttinen sademetsä, joka on hakattu Bahialta miltei olemattomiin - ensin puutavarayhtiöiden ja sitten naudankasvattajien tarpeisiin.
Nyttemmin sademetsän tuho on siirtynyt Amazonasille. Siellä metsäpeitteeseen puhkotaan joka vuosi reikiä, jotka riittäisivät peittämään puolet Tanskan pinta-alasta. Huomattava osa hakatusta metsästä muuttuu näiden luomunautojen laidunmaiksi.

Vietin levottoman yön pohdittuani, pitääkö brassilihan käytöstä keittiössämme luopua kokonaan. Jos vain tietäisi, mistä päin valtavaa maata suomalainen maahantuoja on fileenpätkänsä hankkinut. Bahian voisi kenties vielä hyväksyä, sillä sademetsä hävitettiin sieltä jo kuusikymmenluvulla. Sitä ei enää takaisin saa, ja johonkin tuottavaanhan maan pitäisi voida maaperäänsä käyttää.

Entäpä ne massiiviset metaanipilvet, joita nautakarja laiduntaessaan päästelee maapallon ilmakehään kasvihuoneilmiötä pahentamaan? Ja entäs se tosiasia, että naudanlihan kasvattaminen kuluttaa maapallon rajallisia resursseja moninkertaisesti ruokakasveihin verrattuna?

Se siitä luomusta. Yht’äkkiä grillatut sisäfilepihvit eivät enää houkuta. Ehkäpä yllätänkin naapurini ja näytän, miten herkullisen kasvisaterian hänen luxusgrillilään voi valmistaa. Korianterilla höystettyjä soijavartaita, pariloituja kasviksia ja chilikastiketta?

Sitten muistin soijaplantaasit ja Cargil-yhtiön soijanvientisataman Santarémin kunnassa. Jättimäiset soijapellot leviävät Brasilian Amazonasilla kuin syöpä maapallon keuhkoissa. Satoja tuhansia hehtaareita sademetsää kaatuu ja katoaa tulipätseinä taivaalle joka vuosi, jotta tilalle voitaisiin istuttaa hyvin tuottavaa soijapapua. Kymmeniä ay-aktiiveja on murhattu siksi, että he panevat kampoihin suurtilallisille ja puolustavat kyläyhteisöjen oikeutta käyttää luonnonvaroja kestävällä tavalla, metsää tuhoamatta.

Santarémistä sademetsää tuhoava soija laivataan maailmanmarkkinoille, jauhetaan tai rouhitaan ja sekoitetaan muualla, ties missä viljeltyyn soijaan. Soijapihvin tai –jäätelön syöjä ei mitenkään voi tietää, onko juuri hänen tötterönsä takia kaadettu se kaikkein uljain, uhanalainen castanha-puu.

Haloo,vegaanit ja kasviskeittokirjojen tekijät, onko kukaan kuullut?

Entäs se naapurin grilli-ilta?

No, marssin halliin ja maksoin itseni kipeäksi tuoreista kotimaisista siikafileistä. Paketoin kalaherkut huolellisesti alumiinifolioon lisäkevihannesten ja mausteiden kera. Olin juuri saanut valmiiksi viimeisen nyytin, kun vaimo huikkasi eteisestä:

”Eikös siellä ole se yksi kala-allergikko?”

___________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä toukokuussa 2007

Kyläkauppias globaalina piiskurina

(15.2.2007)

En ole käynyt Keskisen kyläkaupassa, mutta ei ole syytä epäillä, mitä kauppias toimintansa perusajatuksena julistaa. ”Sieltä ostetaan, mistä halvemmalla saadaan.”

Ei pelkoa, että Tuurin asiakkaitten tarvitsisi vaivata päätään yhteiskuntavastuulla, hankintaketjun läpinäkyvyydellä tai pitkäaikaisella kumppanuudella paikallisten tavaratoimittajien kanssa. ”Miksi maksaa enemmän, jos saman tuotteen saa halvemmalla”, mahtipuodin kotisivu kiteyttää.

Kiinalaisesta farkkutehtaasta kertovassa China Blue –dokumentissa brittiläinen ostaja kiristää kohteliaasti mutta määrätietoisesti tehtaan johtoa entistä tiukempaan toimitusaikatauluun ja alennettuun yksikköhintaan. Johtaja pelkää asiakkaan menetystä ja hyväksyy ehdot. Niinpä tytöt uurastavat 19 tunnin yhtämittaisia työvuoroja ilman ylityökorvauksia tai lepopäiviä. Tehdas rikkoo karkeasti Kiinan työlakia, mutta omistaja ja johtajahan on entinen poliisipäällikkö, jonka hyvä veli –verkostot toimivat.

Amerikkalaisten yliopistojen vaatehankintoja valvova järjestö arvioi, että globaalin talouden pahimpia orjapiiskureita eivät ole roistomaiset tehtaanjohtajat, vaan isojen kauppaketjujen ja merkkiyhtiöiden ostajat. Toimitusaikoja tiukentamalla, hinnanalennuksia kiristämällä ja varoituksetta toimittajia vaihtamalla paikalliset tehtaat ajetaan niin ahtaalle, että niiden on sopimuksista selvitäkseen lopulta pakko käyttää epäinhimillisiä työaikoja ja nälkäpalkkoja.

Kuuluisa esimerkki on maailman suurimman kauppajätin Wal-Martin ”Plus yksi” –periaate. Se edellyttää, että yhtiön tavaratoimittajan on uusia tilauksia saadakseen pystyttävä joka vuosi joko alentamaan tuotteen hintaa tai parantamaan sen laatua. Synnittömiä eivät ole nekään yritykset, jotka omissa eettisissä ohjeissaan edellyttävät säädyllisiä työoloja. Myös ne vaativat yleisesti valmistajiltaan määräaikoja, jotka tehdas pystyy pitämään vain eettisiä ohjeita rikkomalla.

Tuurin kyläkaupan kotisivujen rinnalla katson kuvaa kahdesta kauniista kiinalaistytöstä. He ovat nipistäneet silmäkulmiinsa pyykkipoikia, jotta eivät nukahtaisi farkkupinojen ääreen tehtaan hihnalle. Tytöt näyttävät hyvin nuorilta - China Blue –dokumentin päähenkilö on vain 16-vuotias.
Univelkaisten tyttöjen käsien kautta farkut päätyvät Wal-Martin halpahalleihin eri puolille maailmaa. Kuka tietää, kenties joku puoli-ilmainen ylijäämäerä on eksynyt myös Keskisen myyntipöydille.

Tuleeko Tuurin kyläkauppiaasta siis tällä yhtälöllä globaalin kaupanhieronnan konna ja köyhien kiinalaisten hiostaja?

Veljekset Keskinen Oy:n kotisivuilla Tuuriin pystytettyjä rakennusmonumentteja verrataan vaatimattomasti Pariisin Eiffel-torniin, New Yorkin Vapauden patsaaseen ja Pisan vinoon torniin. Onneksi monumentit kertovat enemmän yhtiön vetäjien tyylitajusta kuin sen markkinavoimasta maailmalla.

Wal-Martin tai Tescon, jopa Stockmannin ja Keskonkin korvissa Tuurin mahtikauppiaan uho on kärpäsen surinaa. Yksinään maailman keskiset eivät riitä kääntämään globaalitalouden pelisääntöjä mihinkään suuntaan. Mutta yhdessä he jo auttavat ylläpitämään työoloista ja sosiaalisista seurauksista piittaamatonta kierrettä, jota kansainvälinen ay-liike kutsuu osuvasti termillä ”Race to the bottom”, kilpajuoksu pohjalle saakka.

Entä se helppoheikin elämännäkemys, mitä kyläkauppias riemukaarellaan ruokkii: että vain tavaran hinnalla on väliä, ja että vain yhä halvempaa tavaraa me kuluttajat elämältä ja maailmalta odotamme.
Olemmeko me todellakin niin tolloja?
_______________________________________________

Teksti on alunperin julkaistu kolumnina Pro Toimihenkilöunioni -lehdessä helmikuussa 2007. Veljekset Keskinen Oyn toimitusjohtaja ja pääomistaja Vesa Keskinen nosti kolumnin johdosta kanteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Syytteet hylättiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.

Elämä kallis, duunari halpa

(1.11.2006)

Ruokamarketin hedelmäosastolla alan toivoa, että banaanit osaisivat puhua. Kauppias on kasannut parhaalle paikalle tarjousröykkiön, joka vetää asiakkaita puoleensa kuin tv-kasvo töllistelijöitä. Banaanit nyt vain nollaysiysi, ei tietoa merkistä, tuottajasta tai alkuperämaasta.

Yksikään asiakkaista ei näytä siltä, että kolikon tai kahden säästö banaaninipun hinnassa heilauttaisi heidän talouttaan mihinkään suuntaan. Silti he lappavat nippuja kärryihinsä ahnaasti kuin sota-ajan säännöstely olisi juuri päättynyt.

Haluaisin nähdä tuonkin tyylirouvan ilmeen, kun hänen hypistelemänsä banaaninippu puhkeaisi äkkiä anelemaan: ”Olkaa niin hyvä, Señora, älkää minua ottako! Minähän saatan tulla Álvaro Noboan tiluksilta, sen upporikkaan plantaasinomistajan, joka kohtelee banaanityöläisiään pahemmin kuin sikojaan ja pyrkii silti Ecuadorin presidentiksi.”

Sitten kuulen jo miltei kuvittelematta toisenkin äänen. Se kantautuu vaimeana Reilun kaupan banaanilaatikosta, jonka kauppias on piilottanut vähän sivummalle sisäänheittotuotteen vetovoimaa häiritsemästä.

”Nii-in Señora! Meidän osuuskunnassa sentään pakkaajakin on ihminen…”, banaaninippu yrittää, mutta sen piipitys hukkuu kaiuttimista pauhaavaan tarjouskuulutukseen.

Tiedän että kuvitteluni osasyy on huono omatunto. En ole mitenkään parempi ihminen kuin tuo halpahedelmistä taisteleva joukko. Ysiysijuliste saa minutkin pysähtymään, ja joskus yllätän itseni suunnittelemasta tarpeettoman härvelin hankintaa vain siksi, että se näyttää niin ihmeen edulliselta.
Onneksi moni jo kaupassa kummastelee, miten akkuporakone tai radio-ohjattava leikkiauto voi maksaa niin vähän. Globaali tuotantoketju, massatuotannon edut, kehittyneet valmistustekniikat tai tulliton vapaakauppa eivät selitä kaikkea. Säästöjä syntyy myös keinoilla, joita täkäläinen työlainsäädäntö tai ympäristösäädökset eivät sallisi.

Jospa joku tekisi Toy Story –elokuvalle jatko-osan, jossa lelut saisivat kertoa syntyhistoriansa ja tekijöittensä tarinan. ”Kuuleeko komentokeskus, täällä Buzz Light-Year? Lelutehtaan katto romahtamassa työntekijöiden niskaan, lähettäkää pelastusyksiköt, vangitkaa johtaja ja työsuojelutarkastaja! Toistan, vangitkaa lahjottu tarkastaja!”

Tiedän, ettei jatko-osaa koskaan nähdä. Brändin omistava Disney-tuotanto teettää lelunsa ja oheiskrääsänsä Kiinassa.

Aineistoa ja tositarinoita elokuvan käsikirjoittajille riittäisi. Kansalaisjärjestöjen ja ammattiliittojen tutkimusverkostot tuottavat koko ajan uutta tietoa meille tuttujen merkkituotteiden alkuperästä. Hitaasti mutta vääjäämättä globaalin alihankintaketjun hämärimmätkin kolkat kaivetaan päivänvaloon. Jossain vaiheessa kauppias ja hänen asiakkaansa eivät enää voi sanoa: ”En tiennyt.”

Tuota vaihetta odotellessa joutuu vielä pitkään sietämään markkinarummun pauketta. Kodintekniikan halpahallissa se saa mielikuvituksen taas liikkeelle. Sikahalpojen silitysrautojen ja hiustenkuivaajien pinosta kuuluu selvää nauruntirskuntaa.

”Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa”, matkii kirkkaanpunainen käherrin. ”Niin, ja varsinkaan meidän tehtaan tytöille”, silitysrauta säestää. ”Nehän eivät pysy vuorokauttakaan hereillä liukuhihnan ääressä”.

”Elämä kallis, duunari halpa”, kajahtaa kännykkäpinosta, erehdyttävästi Veikko Honkasen äänellä. Naurunrähäkkä yltyy, ja joku muu jatkaa: ”Halvalla saa, kun ei pamppua säästä”.
Kävelen äkkiä ulos hallista, mutta luulenpa, että ivanauru kaikuu korvissa vieläkin.


Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2006