Halutaan ostaa: laatulenkkarit ja hyvä omatunto

Hairahdun nyt tekoon, jolta olen pitkään yrittänyt välttyä. Syypää on kansainvälisen Play Fair –verkoston huhtikuussa julkaistu raportti, joka poiki sähköpostiini joukon kysymyksiä.

Millaiset lenkkarit nyt sitten uskaltaa kaupasta ostaa, jos ei halua syyllistyä työläisten riiston tukemiseen tai jos haluaa edistää eettisempiä työoloja kehitysmaissa? Jos kerran kaikkien tunnetuimpien urheilubrändien tuotantoketjusta yhä löytyy mätäpaiseita, mitä vaihtoehtoja kuluttajalle jää eettiseen käyttäytymiseen?

Tepä sen sanotte – arvatkaa vain, montako kertaa olen itse yrittänyt pohtia kaupassa samaa! Yritän siis vastata, ikään kuin itselleni, ja yksityisesti. Ammattiyhdistysliikehän ei jakele yrityksille papukaijamerkkejä eettisestä käyttäytymisestä.

Paras ja varmin nyrkkisääntö lenkkariostoksilla on se, että helppoa, luotettavaa ja varmaa ohjetta sen Kaikkien Eeetisimmän Lenkkarin löytämiseksi ei ole. Useimmat tunnetut lenkkarimerkit valvovat jo tossujensa tuotantoketjua ja pyrkivät tosissaan karsimaan pahimpia epäkohtia. Paha vain, että valvontajärjestelmät vuotavat. Täysin aukotonta valvontaa ole olemassakaan eikä ihan heti tulekaan.

Miksi?

Siksi, että teollinen ja maailmanlaajuinen tuotantoketju on erittäin vaikea ja kallis valvottava, jopa niin yksinkertaiselta vaikuttavan esineen kuin lenkkitossun tuotannossa. Luotettava valvonta kasvattaa kustannuksia ja vähentää vaihtoehtoja alihankinnassa. Vaikka lenkkareita markkinoivalla suuryhtiöllä olisi kuinka pätevä eettinen ohjeisto, sen perustavoitteena on kuitenkin alentaa tuotantokustannuksia mieluummin kuin kasvattaa niitä. Näin se pystyy myös myymään halvemmalla - ja yrityksen sisäänostajathan tietävät hyvin, että edullinen hinta vetää meitä kuluttajia paremmin kuin eettinen laatu. Siksi yhtiön vastuullisuusohjelmat jäävät niin monesti hintakilpailun, tuotannon tehostamisen ja kustannusten karsimisen jalkoihin.

Jos kerran täysin luotettavaa valvontaa ei ole, eikö ole kuluttajalle yksi ja sama, mistä ja millaiset lenkkarit hankkii? Ei aivan.

On olemassa joukko tunnettuja yhtiöitä, jotka vastoinkäymisistä ja alituiseen paljastuvista valvonnan pettämisistä huolimatta jatkavat järjestelmiensä kehittämistä ja osoittavat valmiutta jopa yhteistyöhön alan työolojen parantamiseksi. Mikään niistä ei yksinään ole selkeästi muita parempi vastuullisuudessaan tai työläistensä kohtelussa. Ne ovat silti julkistaneet suuren osan tuotantoketjuaan ja altistaneet näin itsensä ulkopuoliselle kritiikille.

Kyseiset yhtiöt eivät tarvitse paapomista, sillä ne ovat alansa johtajia ja omistajilleen jättituottoja tahkoavia tuloskoneita. Ne tarvitsevat rakentavaa mutta tiukkaa kritiikkiä ja kannustusta laajapohjaiseen ja ennakkoluulottomaan yhteistyöhön alan eettisen valvonnan tehostamiseksi. Juuri näille yhtiöille Play Fair –verkosto ehdottaa tavoiteohjelmaansa, joka tähtää jo Pekingin Olympiakisojen jälkeiseen aikaan.

Siis ne nyrkkisäännöt?

Älä osta merkittömiä halpalenkkareita, joiden valmistajasta ja valmistusmaasta ei ole mitään tietoa. Älä ylipäätään osta lenkkareita tai urheiluvälineitä viestittämättä samalla jotain myyjälle ja sitä kautta kauppaketjulle ja sen tavaratoimittajille.
Kysy, mitä kaikkea myyjä ja kauppa tietävät juuri noista haluamistasi lenkkareista ja kerro, että tiedot vaikuttavat ostopäätöksiisi. Kun olet ostoksesi tehnyt, lähetä jonkun sopivan kampanjaverkoston kautta kannustusviesti tossufirmalle: ”Arvoisa yhtiö, ostin juuri lenkkitossunne ja haluan, että ponnistelette entistä enemmän parantaaksenne tossuntekijän työoloja!”

Myönnän että tuo on vaisu tapa ottaa kantaa ja osoittaa eettisyyttään. Mutta maailma näyttää muuttuvan varmemmin sitkeän hivutuksen kuin näyttävien sankaritekojen avulla.

Ja jos nyt haluaa olla oikein supereettinen ja tyytyy marginaalituotannon tukemiseen, voi aina käydä vilkuilemassa amerikkalais-kanadalaisen NoSweat –brändin tennarivalikoimaa. Se on tarjolla sekä netissä että maailmankaupoissa. Tavara on ”100 % Union Made”, ammatillisesti järjestäytyneiden tehtaiden tuotantoa.

_____________________________________________________________
Kolumni on julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä toukokuussa 2008

Kipukynnystä kasvattamassa

El Salvadorissa Väli-Amerikassa toiminut vaatetustehdas Hermosa lopetti tuotantonsa vuonna 2005 ja jätti maksamatta sekä työntekijöiden palkkasaatavat että miltei kymmeneltä vuodelta rästiintyneet sosiaaliturvamaksut. Hermosan asiakkaina oli useita maineestaan tarkkoja merkkiyhtiöitä, joilta tehtailijan toimintakulttuuri oli jäänyt havaitsematta. Rästejä ei ole vieläkään saatu perityiksi, vaikka yrityksen omistaja käynnisti pian Hermosan sulkemisen jälkeen uuden tehtaan nimellä MB Knitting

Saksalainen tekstiiliyritys taas lopetti tehtaansa Fesin kaupungissa Marokossa sen jälkeen, kun tehtaalle oli perustettu ammattiliitto. Uusi tehdas avattiin sadan kilometrin päähän entisestä, mutta sekin koki saman kohtalon. Kummankin tehtaan irtisanotut työläiset menettivät suuren osan laillisista palkkasaatavistaan.

Onko kukaan kuullut?

Ei tietenkään, koska tehtaiden äkilliset sulkemiset, joukkoirtisanomiset ja omistajien haihtuminen taivaan tuuliin on kehitysmaiden työelämän arkipäivää. Nopean rahastuksen rosvoyhtiöt sukkuloivat erityisesti vaatetus- ja rihkamateollisuudessa, jossa vuokrakoneilla vuokratiloissa operoinut yritys voi hyvinkin häipyä yhden viikonlopun aikana ja jättää niin työntekijät kuin viranomaisetkin nuolemaan näppejään.

Vaurastuvassa Pohjoisessa totuttiin pitkän ajan kuluessa siihen, ettei vakiintuneiden ja alallaan johtavien teollisuusyhtiöiden käyttäytymistä voi mitenkään verrata noihin häikäilemättömiin rahastajiin. Laillisuushan on täällä kunniassaan, työelämäsuhteet toimivat, eikä kymmenien ja satojen miljoonien pitkän ajan investointeja noin vain rahdata yön selkään paikasta toiseen.

Mutta niin vain on monella paikkakunnalla taas tullut ikävä entisajan patruunoita, sosiaalisesti suuntautuneita ja itse omaisuutensa tehneitä kunnon kapitalisteja, jotka tuottojen tahkoamisen ohessa pitivät huolta kotikontujensa hyvinvoinnista ja huolehtivat työväestään kehdosta hautaan. Näinhän Kuopion seudulla muistetaan Herman Saastamoinen, Pirkanmaalla G.A. Serlachius ja Turussa Heikki Huhtamäki.

Maailman suurin matkapuhelinyhtiö Nokia on juuri muistuttanut sekä saksalaisille että suomalaisille, ettei se ole omistaan huolehtiva vanhan ajan patruuna. Bochumin tehtaan alasajo ravistelee eurooppalaisten ihmisten turvallisuudentunnetta ja pyrkii korottamaan yhteisöjen ja kansakuntien kipukynnystä. Seuraava suuri ja ennalta varoittamaton teurastus ei ehkä aiheutakaan yhtä suurta protestiaaltoa ja imagolommoa kuin Bochum. Vai mitä arvelette, salolaiset?

Hyväluontoisiksi patruunoiksi ei ole syytä kuvitella muitakaan suomalaisia suuryhtiöitä, ei vaikka Suomen valtiolla sattuisikin olemaan salkussaan huomattava osuus yhtiön äänivaltaisista osakkeista. Nokia ja StoraEnso ovat tehneet selväksi, ettei niiden toiminnan perimmäinen tarkoitus ei ole huolehtia omistaan, vaan omistajistaan. Itä-Lapin tai Ruhrin alueen tulevaisuus, kokonaisten paikkakuntien näivettyminen tai tuhansien perheiden taloudellinen ja sosiaalinen katastrofi ovat vain väistyviä muuttujia, kun vastassa on yhtiön osakkeenomistajien etu.

Valtiovallankaan ei pidä vaarantaa omistaja-arvoa puuttumalla palkkajohtajien päätöksiin, opettaa eräskin pörssianalyytikko lehtihaastattelussaan. Sijoittajathan voisivat tulkita valtion puuttumisen merkiksi siitä, että yhtiöllä voi olla jotain muitakin velvoitteita kuin tuottojen tekeminen.
Kun laajasti ymmärretyllä ja aidolla yhteiskuntavastuulla on näin pyyhitty takapuolta, voi kysyä jääkö arvostetun suuryhtiön ja kehitysmaissa huseeraavan rosvokapitalistin välille enää muuta kuin mittakaava- ja aste-ero. Tavoite on yhteinen: omistajien vaurastuttaminen. Kaikki muut pyrinnöt ovat tuolle tavoitteelle alisteisia.

Ja ylärajaahan vaurastuttamiselle ei ole. Gandhi muistutti aikoinaan, että vaikka maailman vauraus riittääkin tyydyttämään kaikkien ihmisten tarpeet, se ei koskaan riitä edes yhden ihmisen ahneudelle.(*

*) ”The world has enough for everyone’s needs but never enough for even one man’s greed.”

_____________________________________________________
Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä helmikuussa 2008

Tarinoita tavaroista

Vietnamilaisen vaatetehtaan eteisaulassa roikkuu seinän täydeltä raamitettuja todistuksia. Kaikissa on jonkun maailmalla tunnetun merkkifirman logo ja tiivistelmä yhtiön eettisistä ohjeista.

”Meidän pitää noudattaa näitä kaikkia, ja nämä kaikki tarkastavat meidät joka vuosi erikseen”, tehtaan hongkongilainen johtaja huokaa, mutta yrittää silti näyttää positiiviselta.

Sama toistuu huonekalutehtaalla, ja saman ilmiön voi nähdä lukemattomissa muissa maissa, vaikkapa Dominikaanisen tasavallan vapaatuotantovyöhykkeellä. Keskenään läntisillä markkinoilla kilpailevat suuryhtiöt teettävät merkkipaitojaan, -tossujaan ja puutarhakalusteitaan samoilla tavaratoimittajilla, vieläpä samoissa tehtaissa.

Siksi kuulostaa hieman huvittavalta, kun suuren merkkiyhtiön edustaja ilmoittaa, ettei se voi ”kilpailusyistä” paljastaa tavaratoimittajiensa nimiä, yksittäisistä tehtaista puhumattakaan. Näin teki esimerkiksi suomalainen urheilujätti Amer Sports Group, kun siltä tiukattiin, miksei se ole seurannut eräiden muiden urheilujättien, kuten Niken esimerkkiä ja julkistanut tuotantoketjuaan.

Epäilen, että ”kilpailusyyt” liittyvät useimmiten merkkiyhtiön imagoon ja ns. imagohaittojen ennalta ehkäisyyn. Yhtiö haluaa itse päättää, millainen imago sen markkoimilla tavaroilla on ja millainen tarina niistä kuluttajille kerrotaan.

Jos merkkitavaran valmistusketju on julkinen, pitää myös ketjun työolojen olla säällisellä tolalla. Muussa tapauksessa yritys ottaa riskin, että julkisuuteen livahtaa markkinoinnin kannalta vääränlainen tarina. Harvahan haluaa reippailla puserossa, jonka tekijöiden tiedetään pyörtyilevän unen ja ruuan puutteessa tuotantolinjalle.

Riskin pienentämiseksi helpointa on pitää tuotantoketju salassa. Näin yritys voi ainakin jonkin aikaa kertoa tuotteistaan haluamiaan tarinoita – mieluiten sellaisia jotka eivät liity mitenkään tuotteen alkuperään. On tietenkin myös se vaikeampi ja kalliimpi tapa: huolehtia puserontekijöiden työolot niin säädylliseen kuntoon, että ne kestävät myös ulkopuolisen tarkastelun.

Kirjoitin kesällä Expert-ketjun ”kiinalaismainoksesta”, kuten sitä nettipalstojen keskusteluissa nimitettiin. Muutama asiantunteva lukija oli huomannut, että mainoksessa miljoonan digiboksin tilauksen saaneet johtajat puhuvat japania, eivät kiinaa, vaikka mainostrailereita netissä katselleet – joukossa tämän kirjoittaja – saattoivat erehtyä päättelemään toisin.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkä tarinan tämä mainostaja halusi kuluttajille kertoa? Senkö että Expert-ketjun myymä elektroniikka on taatusti halvinta ja että se valmistetaan pääosin Japanissa, kalliiden tuotantokustannusten maassa? Vai pantiinko johtajat puhumaan japania häveliäisyyssyistä - etteivät katsojan ajatukset harjautuisi halvasta hinnasta liian pitkälle, esimerkiksi Kiinan työoloihin?
Nettikommenteista päätellen mainos ei onnistunut kummassakaan tavoitteessa. Yhdessä asiassa sen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat.

Expertin mainosfilmisarja kuvaa piinallisen tarkasti niitä ostokäytäntöjä, joiden avulla kehitysmaassa toimiva tehdas ajetaan alenevien hintojen ja pienenevien katteiden kierteeseen. Juuri nuo käytännöt pakottavat tehtaanjohtajat kerta toisensa jälkeen rikkomaan sekä oman maansa työlakeja että niitä hienoja eettisiä periaatteita, joita suuri tilaajayhtiö julkisesti väittää noudattavansa.

_________________________________________________________

Julkaistu Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä marraskuussa 2007

Kiinalaisia hassuttamassa

Expert-ketjun palkitussa tv-mainoksessa tehdas saa puhelimitse miljoonan digiboksin tilauksen Suomesta. Tilausehdot kuullessaan hupaisa kiinalainen pääpomo ensin raivoaa, sitten mykistyy ja sopertaa lopulta puhelimeen pakotetun kohteliaasti: ”Kyllä onnistuu”.

Mainoksella on myös jatko-osia, joista yhdessäkään ei käydä varsinaisen tehdassalin puolella. Se onkin viisasta, sillä jo nyt mainostoimisto liikkuu heikoilla jäillä. Tai liikkuisi, jos oltaisiin jossain muualla kuin pienten markkinoiden ja vähäväkisten kuluttajaliikkeiden Suomessa.

Mainoksen nähtyään moni tulee miettineeksi, miten tarina jatkuisi tosielämässä. Mitä kiinalaistehtaassa alkaa puhelun jälkeen tapahtua?

Kuvittelua helpottaa huomattavasti, jos nähnyt pari kuuluisaa televisiodokumenttia, esimerkiksi Micha Peledin Teddy Bear Films –yhtiön tuottaman ”China Bluen”, suomalais-ranskalaisen Making Movies –tuotannon ”Säädyllinen tehdas” tai vaikkapa ruotsalaisten järjestöjen tekemän dokumentin ”Tomtens verkstad”, Joulupukin työpaja. Ne ovat kaikki mainioita jatko-osia Expert-mainokselle. Tosin ne vievät ajatukset hieman eri raiteille kuin trailerin tekijät lienevät kaavailleet.

Kirjallista tukea ajatuksenlennolle saa kesän alussa julkaistusta tutkimuksesta, joka kertoo olympialaisten logotuotteita valmistavista kiinalaistehtaista. Niissäkin tarinan alku on sama kuin Expert-kauppiaiden tv-mainoksessa. Suuri asiakas ottaa yhteyttä ja tilaa miljoona selkäreppua tai lippalakkia. Tilauksen ehtona on asiakkaan sanelema yksikköhinta ja huippunopea toimitusaikataulu. ”Kyllä onnistuu”, tehtaanjohtajat vastaavat ja panevat myllyn pyörimään.

Seuraus: työntekijät raatavat putkeen yli 70 tunnin työviikkoja, viikonloppuvapaita ei ole eikä ylityökorvauksia makseta. Työhön tullaan sairaanakin, sillä yhden päivän poissaolosta menettää kolmen päivän palkan. Äitiyslomia ei tunneta, ja muutenkin Kiinan työlainsääsäntöä rikotaan mennen tullen. Tuloksena uurastuksesta työntekijät saavat kouraansa palkan, joka voi olla alle 65 prosenttia laillisesta minimipalkasta.

Tilauksen tekijät voivat hyvinkin olla Expertin tapaisia kansainvälisiä ketjuja, jotka ostovoimallaan pystyvät pakottamaan tavaratoimittajansa alihintaan ja ylikireään aikatauluun. Samaan hengenvetoon ne vaativat tehtailijoita kunnioittamaan työlainsäädäntöä ja asiakasyhtiön omia eettisiä koodistoja. Yhtälöstä selviytyäkseen kiinalaiset valmistajat kehittävätkin monimutkaisen huijausjärjestelmän, jonka avulla isojen ostajien tehtaalle lähettämät tarkastajat pidetään tyytyväisinä.

Expert-mainosta katsoessani mietin, kumpi sen suunnittelija mahtaa olla: todellisuutta tuntematon jästipää vai laskelmoiva kyynikko, joka kylmästi luottaa suomalaisen kuluttajan tietämättömyyteen tai piittaamattomuuteen tuotteen valmistusoloista.

Jos olisin tv-toimittaja, olisi vaikea vastustaa kiusausta tuottaa kilpaileva mainos. Se voisi käsitellä esimerkiksi koulureppuja, nehän ovat juuri nyt suuri hittituote.

"Kyllä onnistuu”, huutaa tehtaanjohtaja puhelimeen ensimmäisessä mainostrailerissa. Seuraavassa hän marssii pikkupomojen kanssa työntekijöiden asuntolaan, jossa tytöt nukkuvat kuuden hengen huoneissa 18-tuntisen työvuoron uuvuttamina.

”Ylös unikeot ja mars-mars töihin”, johtaja karjaisee iloisesti. ”Suomesta tuli miljoonan repun tilaus, ylityövuoro alkaa heti, ja nukkumaan ehtii seuraavassa elämässä.”

”Kyllä onnistuu”, nauravat pikkupomot makeasti.

________________________________________________________________

Kolumni julkaistiin Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä elokuussa 2007.*) Jutun perusteena on sarja Expert-ketjun tv-mainoksia, jotka olivat nähtävillä ketjun nettisivuilla. Nettikeskusteluissa sarjaa nimitettiin "Expertin kiinalaismainokseksi". Ääniversion katselussa selvisi, että mainoksessa puhutaankin japania. Mitä Expert tällä viestittää: lue juttu "Tarinoita tavaroista".

Syntisäkkejä lajittelemaan

Kun Reilun kaupan perustamista Suomessa vasta suunniteltiin, tiesin erehtymättömällä varmuudella, millaista on epäeettinen kuluttaminen. Nykäistään jalkaan Niken lenkkarit, otetaan evääksi Chiquita-banaani ja autoillaan amerikanraudalla Ikeaan ostamaan halpoja huonekaluja, mielellään trooppista kovapuuta. Paluumatkalla tankataan Shellillä lyijyllistä bensaa.

Nyt on eettisyys arvossaan ja Reilu kauppa elää nousubuumia. Moni kuluttajakampanjoissa ryvettynyt syntisäkkiyhtiökin on tehnyt täyskäännnöksen ja ponnistelee ilmeisen tosissaan parantaakseen tuotantoketjunsa työoloja ja eettistä laatua.

Nike on ensimmäisenä urheiluvälineyhtiönä luopunut salailusta, julkistanut koko alihankintaketjunsa ja vetänyt peräänsä muitakin alan merkkiyhtiöitä. Kulissien takana yhtiö seurustelee jopa ay-liikkeen kanssa seuraavista askelista. Chiquita on solminut ay-liikkeen kanssa globaalin sopimuksen ja hakee ympäristöuskottavuutta liitolla Rainforest Alliance -verkoston kanssa. Ikea teki jo kymmenen vuotta sitten puualan kansainvälisen ammattijärjestön kanssa raamisopimuksen ja on liittänyt sen osaksi erittäin kunnianhimoista eettistä ohjeistustaan.

Yhteistä täyskäännöksen tehneille yhtiöille on se, että niiden tuotteet ovat herkkiä kuluttajien mielenliikkeille. Ilman näkyviä kampanjoita ja huolta brändin maineesta muutos tuskin olisi ollut näin näkyvä. Mutta niin hauskaksi planeettamme ei vielä ole muuttunut, että maailmanparannuksen voisi hoitaa pelkästään shoppailemalla.

Kansainväliset ammattijärjestöt ovat sitkeästi pyrkineet suuryhtiöiden kanssa solmittaviin globaaleihin sopimuksiin, joissa työelämän vähimmäisoikeudet ulotetaan koskemaan yhtiön koko tuotantoa. Ammattiliitoilla on sopimusten toteutuksessa ja valvonnassa tunnustettu asema. Esimerkiksi Ikea ja puualan kansainvälinen ammattijärjestö BWI tarkastelevat oman sopimuksensa toimeenpanoa säännöllisesti kahdesti vuodessa. Samantapaisia yhteisiä seurantamekanismeja on useimmissa muissakin raamisopimuksissa.

Tuleeko entisestä syntisäkistä siis raamisopimuksen avulla nuhteeton?

Ammattiliitot ovat olleet haluttomia luokittelemaan yhtiöitä suureen ääneen häiriköihin ja mallioppilaisiin – ne kun joutuvat neuvottelemaan myös huonosti käyttäytyvien kanssa. Erityisen kriittisesti liitot ovat suhtautuneet boikottijulistuksiin, sillä kärsijän asemaan joutuvat ensimmäisinä boikotoitavien yhtiöiden työntekijät.

Raamisopimusten kautta ay-liike on arvioinut pääsevänsä vaikuttamaan alihankintaketjun työoloihin suoraan ja köyhien ihmisten työpaikkoja vaarantamatta. Samalla se on turvannut itselleen mahdollisuuden vahvistaa omaa verkostoaan yrityksen tuotantopisteissä.

Nyt tiedetään, ettei pelkkä raamisopimus tai yrityksen oma eettinen ohjeisto riitä takeeksi säädyllisistä työoloista. Ratkaisevaa on se, miten ja kenen kanssa valvonta järjestetään.
Teollisen tavaran koko valmistusketjun valvonta on sekä vaikeata että kallista. Hinta kasvaa sitä korkeammaksi, mitä tiukempaa valvontaa vaaditaan ja mitä enemmän nojataan kaupallisten valvontakonsulttien palveluihin. Ay-liikkeen ongelma on se, että kipeimmin valvontaa tarvittaisiin juuri niillä työpaikoilla, missä ammattiliiton ote on heikko tai liittoa ei ole ollenkaan.

Uskottavan valvonnan rakentamiseen vastuulliset yritykset ja ammattijärjestöt tarvitsevat siksi toisiaan. Yhtä väistämätöntä on, että ne joutuvat solmimaan yhteistyösuhteita paikallisten kansalaisjärjestöverkostojen ja kansainvälisten kampanjaorganisaatioiden kanssa. Niiden avulla paikataan jo esimerkiksi Kiinassa ja Vietnamissa aukkoja, joihin demokraattisen ammattiyhdistysliikkeen verkosto ei vielä yllä

Valvontaverkostojen rakentelu ei mitenkään vähennä tarvetta kampanjointiin ja valveutuneiden kuluttajien aktiivisuuteen. Halvalla hinnalla elämöintihän on edelleen tehokkaampaa myyntipuhetta kuin se, että tuote on valmistettu säällisissä oloissa ja että sen tekijä on saanut työstään kohtuullisen korvauksen.

________________________________________________________
Julkaistu Puu-ja erityisalojen liiton Särmä-lehdessä kesäkuussa 2007