Kun maan suurin ammattijärjestö vaihtoi keväällä
puheenjohtajaa, maan suurin sanomalehti kysyi omalta
viisastenkerholtaan, onko nykymuotoisella ammattiyhdistysliikkeellä
tulevaisuutta. Useimmat vastaajat pitivät ammatillista järjestäytymistä
välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta moittivat suomalaisia liittoja
työttömien, pätkätyöläisten, nuorten ja naisten unohtamisesta. Tuttu
luettelo myös kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen sisällä jo pitkään
käydyssä keskustelussa.
Jotkut vastaukset saivat kuitenkin toivomaan,
että joukolle maan viisaita järjestettäisiin pikimmiten
opintomatkaohjelma ammattiyhdistystietouden kannalta opettavaisiin
kohteisiin.
Historiantutkija Markku Ruotsilan voisi
esimerkiksi lähettää pitkälle opintomatkalle Guatemalaan, Filippiineille
tai Thaimaahan. Hän toivoi ay-liikkeen näivettyvän mahdollisimman
nopeasti pois, jotta ”suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa
vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö” voisivat paremmin.
Kohdemaissa Ruotsilan visio on toteutunut sikäli, että
ammattiyhdistysliike on näivettynyt, näivetetty tai pamputettu pois tai
lähes olemattomiin. Niinpä historioitsija voisi nyt omin silmin
havainnoida, miten tässä ihannetilassa voivat demokratia ja talous sekä
vapauttaan ja päätösvaltaansa arvostavat yksilöt.
Helsingissä ilmestyvän englanninkielisen Six Degrees -lehden päätoimittaja Alexis Kouros
taas on ehdottomasti ansainnut opintomatkan Kiinaan. Hänen mielestään
ammattiliittojen pitäisi muuttua työvoimanvuokraustoimistoiksi, jotka
solmisivat jäsentensä kanssa työehtosopimuksia ja myisivät tai
vuokraisivat niitä joustavasti työnantajille. Kiinan
vientiteollisuusvyöhykkeellä Kourosin visio on jo osittain toteutunut.
Siellä huomattavan osan työvoimasta välittävät alan vuokrayhtiöt,
vieläpä virallisen ammattijärjestön suojeluksessa. Yrityksille
järjestelmä on tavattoman joustava, ja sosiaaliset seuraukset ovat
kohtalaisen helposti havainnoitavissa.
Ruotsilan, Kourosin ja
muutaman muun visioita ammattiyhdistysliikkeestä voisi pitää vitsinä,
elleivät ne niin hätkähdyttävästi palauttaisi mieleen Suurta
Suunnitelmaa, joka maailmalla tunnettaan neoliberaalina projektina. Sen
perusajatus - talouden, kaupan, investointien ja rahaliikkeiden
vapauttaminen kaikenlaisesta sääntelystä - on edennyt maailmalla
pitkälle. Finanssikriisi ja talousromahdus ovat tosin heikentäneet sen
suosiota, mutta moni odottaa ja toivoo jo sen uutta tulemista.
Lukemattomissa
maissa uusliberalismin opinkappaleet on ajettu sisään myös
työmarkkinoille ja työelämään. Niiden mukaan työlainsäädännön tulisi
olla mahdollisimman väljä, työaikoja ja muita työsuhteen ehtoja tulisi
säännellä mahdollisimman vähän, eikä työsuhdetta tulisi kuormittaa
palkallisilla vapailla, äitiyslomilla tai muilla sosiaalietuuksilla.
Missään tapauksessa työntekoa ei pitäisi säädellä millään lain
minimirajat ylittävillä sopimuksilla. Ja luonnollisesti tämä malli
toteutuu puhtaimmillaan, kun ammattiyhdistysliike on tavalla tai
toisella siirretty marginaaliin.
Kun kansainvälinen työjärjestö ILO ja kansainvälinen ammattiyhdistysliike lanseerasivat aikanaan käsitteen Decent Work,
ihmisarvoinen työ, sen keskeisimpiin väittämiin kuului, ettei ihmisen
työ ole kauppatavaraa. Jos työ typistetään pelkäksi markkinoilla
myytäväksi ja ostettavaksi hyödykkeeksi ja työsuhde ostosopimukseksi,
riisutaan työnteolta samalla sen tärkeimmät sosiaaliset ja inhimilliset
ulottuvuudet ja työnantajalta kaikki työn teettämiseen liittyvä
yhteiskunnallinen vastuu. Juuri tähän neoliberaali projekti työelämässä
pyrkii. Ja juuri tähän kansainvälinen ammattiyhdistysliike viittaa
nimittäessään kehitystä termillä Race to the bottom, kilpailu pohjalle saakka.
Tuleva europarlamentaarikko Sampo Terho
(perus) esitteli alkukesästä television ajankohtaisohjelmassa
vaalityöntekijänsä, Vietnamista Suomeen muuttaneen naisen, joka
pyörittää Helsingissä omaa ravintolaansa. Katsojat saivat tietää, ettei
tuleva euroedustaja ole muukalaisten vihaaja ja että on olemassa myös
perussuomalaisille kelpaava mallikelpoinen maahanmuuttaja: itsensä
kovalla työllä elättävä, nurkumaton raataja. Ja mikä parasta, tämä
malliyksilö haluaisi siunata omalla työmoraalillaan kaikkia suomalaisia.
Vietnamilaisrouvan
mielestä Suomessa on nimittäin liikaa etuja ja liian vähän ahkeruutta,
liian tiukat sopimukset, palkkaehdot ja työajat. Parempi olisi, jos
suomalaiset(kin) suostuisivat tulemaan työhön miten lyhyeksi ajaksi
tahansa, milloin tahansa vain työnantaja sattuu tarvitsemaan,
ravintoloitsija opetti.
Juttu toi mieleen tuoreen
tutkimusraportin, jossa kerrottiin kiinalaisten suuryritysten
invaasiosta Afrikkaan. Raportin mukaan kiinalaiset yhtiöt tuovat
mukanaan tuhatmäärin kiinalaisia työntekijöitä, vaikka tarjolla olisi
runsaasti myös halpaa mustaa työvoimaa.
Miksi?
Siksi, että
afrikkalaisia palkatessaan voi joutua noudattamaan lain mukaisia
työaikoja ja palkkaehtoja – ellei halua ammattiliiton puuttuvan asiaan.
Kiinalainen tuontityöläinen taas mukautuu täysin työnantajan tarpeisiin.
Hän suostuu työskentelemään työnantajan määräämällä palkalla mihin
vuorokaudenaikaan tahansa, miten pitkiä jaksoja tahansa ja millaisissa
oloissa tahansa. Eikä hän osaa kaivata ammattiliittoa apuun.
Sellaiseen maailmaanko meidänkin tulisi pyrkiä?
___________________________________________________________
Julkaistu kolumnina Toimihenkilöunionin PRO-lehdessä elokuussa 2009
