perjantai 10. helmikuuta 2017

Telttaretkellä Amazonissa

Olen julkisesti boikotteja vastaan, mutta yksityisesti huomaan tekeväni pois sulkevia valintoja: ei tuota, eikä ainakaan tuota.
Vaistomaisesti välttelen esimerkiksi appelsiineja, jos huomaan että ne ovat israelilaisia. Verkkokauppa Amazonista en ole vuosiin tilannut mitään, vaikka sopivia tuotteita olisi ollut saatavilla sopivaan hintaan.

Epäluuloni Amazonia kohtaan vahvistui joulun alla, kun Britanniassa paljastettiin uusia tietoja yhtiön työoloista. Amazonin varastokeskus Skotlannissa oli värvännyt paikan 1500 työntekijän avuksi 4000 kausityöläistä hoitamaan joulusesongin toimituksia. Kävi ilmi, että työehdot ja meno 14 jalkapallokentän kokoisessa varastokompleksissa oli kuin Aasian pahamaineisissa hikipajoissa konsanaan.

Brittilehdistön suosikkipaljastus oli pisteytysjärjestelmä, jolla työntekijöitä rankaistiin sairastumisesta. Jokainen sairaustapaus tuotti pisteitä, ja työntekijöille ilmoitettiin, että enemmän kuin yksi piste johtaa puhutteluihin ja kurinpidollisiin toimiin. Neljän ja kuuden pisteen välimaastossa häämöttävät jo potkut.
Äkillisen munuaistulehduksen takia kolmeksi päiväksi sairaalaan joutunut nainen sai Amazonilta kaksi kurinpitopistettä. Vasta neuvottelujen jälkeen johto armollisesti poisti pisteistä yhden.

Kiireavuksi värvätyt tilapäistyöntekijät joutuivat työhaastattelussa lupaamaan, että he ovat valmiita tinkimään työaikasäännöksistä. Niinpä pakkaamoissa painettiin putkeen 11 tunnin työpäiviä 6,35 punnan, noin 7,40 euron tuntipalkalla. Päivän palkasta kymmenen puntaa kului maksuun, jonka työntekijät värvännyt vuokrafirma peri kuljetuksista työpaikalle ja takaisin.
Lööppeihin Amazon pääsi siinä vaiheessa, kun metsiköstä jättivaraston liepeiltä löytyi telttaleiri. Muutamat työntekijät olivat yöpyneet teltoissa välttyäkseen kuljetusmaksuilta.

Amazonin mukaan henkilöstön turvallisuus ja hyvinvointi ovat yhtiön ”ykkösprioriteetti”. Jos puutteita on havaittu, ne perustuvat väärinkäsityksiin tai yhtiön ohjeitten vääriin tulkintoihin, johto viestitti julkisuuteen.
Työolojen todellisuuden paljasti tällä kertaa The Sunday Times -sanomalehden toimittaja. Hän teki kuten nuoruusvuosieni saksalainen sankarireportteri Günter Wallraff: värväytyi peitetarinalla töihin yhtiöön ja tallensi näkemänsä ja kokemansa. Samaa menetelmää käyttivät meksikolaiset tutkijat, jotka aikanaan selvittivät SASKille Nokian silloisen kännykkätehtaan työoloja.

Hyvin todennäköisesti Amazonin on jatkossa entistäkin vaikeampaa saada minut asiakaskuntaansa. Mutta oman shoppailunsa sijasta on tärkeämpää nähdä, mistä suuremmasta tämä tapaus on oire. Amazon on malliesimerkki siitä millaiselle tasolle kansainväliset suuryhtiöt ovat valmiita painamaan työolot ja työelämän käytännöt – jos niille annetaan mahdollisuus.
Amazonilla kolme viikkoa työskennellyt The Sunday Timesin 24-vuotias reportteri ei mainitse jutussaan kertaakaan sanoja ammattiliitto tai luottamusmies. Ja eihän brittien ahtaalle ajettu ay-liike näitä moderneja työn orjia tavoitakaan.

Myös Suomessa verkkokauppa kasvaa huimaa vauhtia, vuokratyö yleistyy ja työelämän pelisääntöjä halutaan väljentää. Mutta emme me sentään vielä Britannian tasolla ole, emmehän? Vai mitä arvelisitte Suomessa tapahtuvan, jos varastokompleksin kupeesta löytyisi alipalkattujen vuokratyöläisten telttaleiri?

Juttu on alunperin julkaistu ammattiliitto Pron nettiblogissa

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Salailua tarjoushintaan

Maan suurimman lehden toimittaja kolusi alkuvuoden numerossa Tokmannin halpahallia Klaukkalassa ja löysi sähkövatkaimen. Hinta 12,95 euroa, takuu 12 kuukautta, alkuperämaa tuntematon.

Koska toimittaja ei ole tavallinen kuluttaja, hän pääsi juttua tehdessään kysymään konsernin hankintajohtaja Karri Pullilta, missä vekotin on tehty. Pulli ei kerro, ei edes valmistusmaata, koska ”tieto halutaan salata kilpailijoilta”. Toimittajan mieleen nousevat tietysti hikipajat ja nälkäpalkat, mutta Pulli vakuuttaa jutussa, että ”tehtaalla on käyty auditoimassa ja tarkistettu työolot”.

Hieraisen tarinaa lukiessa silmiäni ja luen pätkän uudestaan, mutta uskottava on: aivan kuin lukisi viisitoista vuotta vanhaa lehtijuttua ajalta ennen jättiyhtiö Niken päätöstä julkistaa koko tuotantoketjunsa, ennen Bangladeshin monia tehdasromahduksia tai YK:ssä hyväksyttyjä periaatteita yrityksistä ja ihmisoikeuksista.

Miten paksua pajunköyttä nämä ysiysikauppiaat uskovat voivansa kuluttajille ja medialle edelleen, aina uudestaan ja uudestaan syöttää? Miten kauan meidän pitää suhtautua heihin kuin vanhan vitsin autokauppiaaseen, joka vakuuttaa ajokin olleen kuntotarkastuksessa, muttei kerro tuloksia eikä tekijää. Liikesalaisuus, tiedättehän, nuo kilpailijat.

Tosiasiassa Tokmanni ei salaile tavaroittensa alkuperää kilpailijoilta, vaan meiltä kuluttajilta. Tavarakaupan globaalit hankintaketjut ovat päällekkäisiä ja monesti yhteisiä. Samat tehtaat, samat hankintakonsortiot ja samat välittäjät toimittavat tavaraa lukuisille asiakkaille, myös keskenään kilpaileville. Jos jotakuta kilpailijayritystä sattuisi kiinnostamaan juuri jonkun Tokmannin vatkaimen alkuperä, se selviäisi verkostojen ja agenttien avulla käden käänteessä.

Kotisivuillaan Tokmanni-konserni ilmoittaa, että se edellyttää tavaratoimittajiltaan ”sitoutumista vastuullisuuteen ja läpinäkyvään toimitusketjuun myös tuotteiden valmistus- ja toimitusprosessin aikana”. Kehitysmaiden tehtailijoilta vaaditaan siis läpinäkyvyyttä, mutta täällä Suomessa se avoimuus voi päättyä.

Meillä ja maailmalla vietettiin viime viikolla Vaatevallankumousta. Sen yhteydessä muisteltiin Rana Plazan tehdasta, joka kolme vuotta sitten romahti työntekijöittensä niskaan Bangladeshissa. Kuolleet ja vammautuneet työntekijät olivat valmistaneet vaatteita lukuisille merkkifirmoille, joista osa ei ollut tietävinään vaatteittensa alkuperästä tai ei ainakaan halunnut kertoa sitä kuluttajille. Siksipä vaatevallankumouksen viesti yrityksille oli taas yksinkertainen: lopettakaa salailu, tehkää hankinnoistanne läpinäkyviä ja kertokaa kuluttajille rehellisesti tuotteittenne alkuperästä.

Muutama suomalainen yhtiö on tämän askelen jo ottanut, mutta näköjään ei Tokmanni. Ei vaikka se on juuri toteuttanut listautumisannin, jonka turvin se aikoo muuntua pörssissä noteerattavaksi.

Se on epäilemättä iso askel halpahallikauppiaalle.
Vähintään yhtä iso askel olisi ottaa tosissaan se mitä itse julistaa eettisyyslinjauksissaan. Klaukkalasta löytynyt sähkövatkain ja hankintajohtajan selitykset eivät ole vakuuttava työnäyte. Pörssiyhtiön on kerta kaikkiaan pystyttävä parempaan.

Kolumni on julkaistu alunperin ammattiliitto Pron nettisivuilla

perjantai 18. joulukuuta 2015

Pehmeitä paketteja työläisen taivaasta?



Ruotsalainen vaatejätti Hennes & Mauritz allekirjoitti marraskuussa sopimuksen, jonka eteen ammattiyhdistysliike naapurissa ja maailmalla on tehnyt vuosien työn. Yhtiö sitoutuu moraalisesti siihen, että sen vaatteiden tuotantoketjussa kaikkialla maailmassa kunnioitetaan työntekijöiden perusoikeuksia.


Sopimusta lukiessa voi kuvitella, mitä mekko- tai puserotehtaassa tapahtuu, jos juridisen niukka teksti muuttuu sanasta lihaksi. Työntekijät voivat painostusta tai potkuja pelkäämättä liittyä ammattiliittoon. Liitto voi neuvotella ja sopia palkoista ja muista työehdoista ja toimia tehtaalla ilman, että saa kimppuunsa johtajan tilaaman torpedoryhmän. Työpäivät ovat säällisen mittaisia, ylityöt korvataan, eikä ketään pakoteta henkensä kaupalla vaarallisiin töihin. Palkka riittää työntekijän ja hänen perheensä perustarpeisiin ja lasten koulunkäyntiin.

Onko tässä jotain erityistä hehkutettavaa? Ei ehkä suomalaisesta näkökulmasta. Mutta Etiopiassa, Kambodzassa tai Indonesiassa ahertavan vaiheompelijan arjessa muutos on mullistava. Hänen näkökulmastaan tehtaasta on tullut säällinen työpaikka, lähestulkoon työläisen taivas.

Koputtelua taivaan porteilla

Toistaiseksi tämä on kuvittelua, ikään kuin koputtelua taivaan porteilla. Varsinainen työ eli tuotantoketjun tehostettu valvonta yhdessä ammattiliittojen kanssa on vasta alkamassa. Henkan ja Maukan vaatetavaraa valmistaa eri puolilla maailmaa liki 2 000 tehdasta ja puolitoista miljoonaa työntekijää.

H&M:n ja teollisuusalojen kansainvälisen liiton IndustriAllin sopimus ei ole ainoa laatuaan. Liitot ja isot yhtiöt ovat solmineet niitä kymmenittäin. Sopimuksista ei maailmalla paljon tiedetä, ei varsinkaan käytännön vaikutuksista tehtaiden lattiatasolla. Yksi syy on se, etteivät osapuolet tavoittele julkisia paljastuksia, vaan puutteiden korjaamista neuvotellen. Helppoa on silti ennustaa, että juuri Henkan ja Maukan sopimus joutuu alkumetreistä lähtien monen suurennuslasin alle, muuallakin kuin ammattiyhdistysliikkeessä.

Onko Marimekko silakka vai lohi?

Kun vaatetehtaissa maailmalla nyt odotellaan ruotsalaisten joulutonttua, suomalaisista lahjoista ei ole tietoakaan. Yksikään meikäläisistä suuryhtiöistä ei ole suostunut edes neuvottelemaan globaalista sopimuksesta.

Miten olisi alkajaisiksi joku pienempi? Vaikkapa suomalaisia vaatteitaan maailmalla teettävä Marimekko? Tottahan silakat ovat edelleen pieniä joulukaloiksi. Mutta näissä oloissa Marimekko globaalin sopimuksen partnerina olisi ay-liikkeelle jo arvokas kotiin vieminen, likipitäen lohi.

-------------------------
Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa Pro -lehden numerossa 6/2016. Katso lehden verkkoversio... 
Lue uutinen H&M:n ja IndustriAllin sopimuksesta SASKin sivuilta...

maanantai 24. elokuuta 2015

Lahjakkaimmat yksilömme

Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh ilmoitti elokuussa yhtiönsä voitollista tulosta julkistaessaan, ettei hän itse voi osallistua mihinkään johtajien palkkatalkoisiin. Konsernijohtajan palkasta puolet riippuu kuulemma yhtiön tuloksesta ja osakekurssista, joten omistajat kärsivät, jos palkkaa alennetaan, Stadigh määritteli.

Tämä viisaus lausuttiin samaan aikaan, kun tasavallan uusi poliittinen johto paimentaa kansalaisia vimmatusti yhteisvastuuseen, palkkamalttiin ja pitempään työpäivään. Konsernijohtaja luikkii vetoomusta piiloon omistajien selän taakse, mutta epäilen, löytyykö edes Sammon omilta toimihenkilöiltä ymmärrystä hänen perusteluilleen. Heitähän tuottavuustalkoot vuorenvarmasti koskevat, ihan omistajien kärsimyksistä riippumatta.

Tätä ennen hallituksen ja EK:n talkoovetoomuksia pitivät pilkkanaan Portugaliin eläköityneet upporikkaat yritysjohtajat. Heitä koskevassa keskustelussa vuorineuvosten rintama hajosi jo näyttävästi. Pari tunnettua yritysjohtajaa laukoi kovia sanoja ”luusereista” ja matalamoraalisista vastuunpakoilijoista. Metsoa ja Patriaa luotsannut vuorineuvos Jorma Eloranta taas arvioi, että ”rationaalisesti ajatteleva ihminen” voi hyvin lähteä Portugaliin, kun se kerran on ”taloudellisesti edullista” ja laillista.

Ja kyseessähän ovat pankkiiri Björn Wahlroosin määritelmän mukaan lahjakkaimmat yksilömme, joiden tulonmuodostusta, palkitsemista ja etuuksia ei hänen mielestään tulisi mitenkään rajoittaa tai kyseenalaistaa.

Köyhissä maissa yhteiskuntien kehittymistä ja olojen kohenemista jarruttaa aivan ratkaisevalla tavalla kaikkialle pesiytynyt epätasa-arvo, saalistus ja korruptio, jota kulloinkin valtaan päässyt eliitti pikemmin lannoittaa kuin kitkee. Eliitin käyttäytyminen ja esimerkki vaikuttaa: kansakunnan moraalikoodi vääristyy, yritys rakentaa keskinäiseen luottamukseen ja vakauteen perustuvaa yhteiskuntaa vaikeutuu.

Suomea on totuttu pitämään esimerkkinä toisenlaisesta yhteiskunnasta. Tasa-arvon tuottama yhteiskuntarauha, vakaus, ennustettavuus ja sopimusten pitäminen ovat hyveitä, joita myös liike-elämä ja sijoittajat arvostavat. Näiden varassa myös verojaan nyt pakoileva bisneseliitti on vaurautensa luonut.

Suomalaisia johdetaan kuulemma edestä ja esimerkillä, mutta näinkö se tapahtuu? Vääntämällä kansalle rautalangasta, että joillakuilla on erivapaus luikerrella eroon yhteisvastuusta ja kohtuuden rajoista? Ja että ”rationaalinen ajattelu” tarkoittaa vain tulonmuodostusta ja omien etujen maksimointia, ei käsitystä arvojohtajuudesta ja sen merkityksestä yhteiskuntamoraalille?


En oikein jaksa enää uskoa vapaaehtoisuuteen tai hyväntekeväisyyteen – varsinkaan niiden taholta joilla siihen olisi varaa. Lisää järkevää sääntelyä ja kaikkia koskevaa oikeudenmukaista verotusta, kiitos!

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa Pro -lehden numerossa 4/2015. Katso Ammattiliitto Pron kotisivut

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Vain paholainen pukeutuu Pradaan

Suostuisitko omalla naamallasi tai nimelläsi markkinoimaan järjettömän kallista vaatekappaletta tai käsilaukkua, jonka tekijä saa nälkäpalkkaa eikä pysty elättämään sillä perhettään?

Eipä hätää, ei tarvitsekaan. Tilallesi riittää tulijoita: Wayne Rooney, Kelly Brook, Kyley Minogue, Sofia Coppola, Bono, Diego Maradona, Angelina Jolie, Keith Richards, Karl Lagerfeldt, Mihail Gorbatshov, Sean Connery, ja mitä näitä onkaan.

Nämä kaikilta kanavilta tutut hahmot ovat kukin vuorollaan poseeranneet laukkuja ja muuta luksustavaraa valmistuttavan Louis Vuittonin tuotteita ja arvoja esittelevässä ”Core values” –kampanjassa. Se puhuu ylevästi kulttuuriarvoista, perinteistä, rakennusten suojelusta, isä-tytär-suhteesta. Yhtiön tuotteita valmistavista ihmisistä, heidän lapsistaan tai elämästään kampanja ei sano sanaakaan. 
    
Alle vuoden vanhan tutkimusraportin mukaan Prada, Hugo Boss ja Louis Vuitton kuuluvat niihin brändeihin, jotka näyttävät vähiten välittävän tuotteidensa tekijöiden työoloista, palkkatasosta ja elämänlaadusta. Laukku maksaa kyllä silmän päästä, kuten espanjankielisessä maailmassa sanotaan, mutta eettisyyslinjaus on onttoa löpinää, eikä käytännöstä kerrota. Elämiseen riittävä palkka ei kuulu näiden yhtiöiden arvoihin.
Työoloja selvittävien tutkijoiden kysymykset yhtiöillä on tapana kuitata ylimielisesti vaikenemalla. Vastauksia alkaa herua vasta sitten, kun joku tarpeeksi laajalevikkinen julkaisu nostaa asiasta tarpeeksi ison haloon.

Paljonko Pradan, Louis Vuittonin tai Hugo Bossin tuotteiden tekijä saa palkkaa? Pystyykö hän elättämään sillä perheensä ja laittamaan lapsensa kouluun? Kun brittilehti tivasi asiaa, Hugo Boss vastasi, että palkat ”sovitaan paikallisesti” ja ettei yhtiö voi niihin vaikuttaa.

Väärä vastaus.

Elämiseen riittävä palkka luokitellaan kansainvälisissä sopimuksissa ihmisoikeudeksi. Nälkäpalkka on siis ihmisoikeusloukkaus. YK:n yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskevissa periaatteissa sanotaan selvästi, että kansainvälisesti toimiva yritys on velvollinen selvittämään tuotantoketjunsa mahdolliset ihmisoikeusloukkaukset ja ryhtymään toimiin niiden korjaamiseksi.

Luksusmerkkien pääkonttoreissa ohjeita ei ilmeisesti ole sisäistetty. Ainakaan Prada ja kumppanit eivät näe tarvetta olla näissä asioissa ”eksklusiivisia”, siis erottua eettisyydessä edukseen.

Mihin sarjaan tämä linjaus pistää luksuslaukkujen kanssa poseeraavat merkkihenkilöt? Rahatukkuun haksahtaneiksi hölmöiksi vai peräti moraalittomiksi paholaisiksi? Mikäpä minä olen tuomitsemaan. Enhän kirkkoihin kuulumattomana voi kysyä Paaviltakaan. Hänen tammikuista Filippiinien-matkaansa markkinoitiin pitkin Metro Manilan katuja julisteilla, joita sponsoroi alipalkattua pätkätyövoimaa hyödyntävä hampurilaisketju McDonalds.

Kolumni on julkaistu Ammattiliitto PRO:n lehdessä maaliskuussa 2015

Lisää tietoa kolumnin teemoista SASKin kotisivuilla