Keltaisia liittoja ja työtätekeviä köyhiä

Nokian eläessä nousubuumiaan yritin yhdessä Metalliliiton tutkijan kanssa päästä vierailemaan yhtiön kännykkätehtaalle Meksikossa. Järjestely eteni takkuisesti, ja lopulta vierailu peruuntui kokonaan, vaikka olimme jo matkustaneet varta vasten Reynosaan Yhdysvaltain rajan pintaan.  Ammattiliiton puheenjohtaja tuli tapaamaan meitä linja-autoaseman kuppilaan ja selitti, että tehtaalle ei pääsekään. Siellä on yllättäen inventaario.

 Yritimme kysellä työoloista ja ammattiliiton toiminnasta, mutta miehen antamat tiedot olivat laihempia kuin meksikolainen kahvi, joka on todella laihaa. Syynä ei ollut kielitaidon tai ymmärryksen puute. Kävi vain ilmeiseksi, ettei Nokian tehtaan ay-johtajaa kiinnostanut vähääkään yhteistyö alan suomalaisten sisarjärjestöjen kanssa.

Syy selvisi vuosia myöhemmin, kun SASK teetti tutkimusraportin Reynosan tehtaan työoloista.  Paljastui, ettei tehtaalla mitään oikeata ammattiliittoa koskaan ollutkaan. Sen sijaan palkoista neuvotteli ja työehdot sopi tehtaan johdon perustama keltainen ammattiliitto, jonka keulamiehet olivat hekin työnantajan valitsemia.

Samanlaisia ”ammattiliittoja” on Meksikon työelämä täynnä. Niillä on edelleen vahva asema muuallakin Latinalaisessa Amerikassa.
Keltaisia liittoja on runsain mitoin myös Aasiassa, esimerkiksi Bangladeshin vaatetehtaissa. Ne ovat tehtailijoiden keino ehkäistä vapaan ja työntekijöitä aidosti edustavan ammattiliiton pääsy työpaikalle. Niiden avulla yritys turvaa työrauhan, pitää kurissa palkkatason nousun ja osoittaa ulkopuolisille, että laillista järjestäytymisoikeutta kyllä kunnioitetaan. Sillä ei ole merkitystä, etteivät työntekijät usein edes tiedä kuuluvansa ammattiliittoon.

Onneksi me vahvasti järjestäytyneet suomalaiset olemme turvassa keltaisten liittojen tartunnalta. Vai olemmeko?

Kotimaisen esimerkin tarjoavat mainoslehtisten jakelijat. He tekevät työtään kappalehinnalla, kenties pienemmällä ansiotasolla kuin mikään muu ryhmä Suomessa. Arviolta 2-4 euron tuntiansion jakelijoille on neuvotellut Suomen Mainosjakajien Etujärjestö ry, joka nimittää tekemäänsä sopimusta työehtosopimukseksi.

Mainosjakajien sopimuksissa ei määritellä minkäänlaista työaikaa. Itse etujärjestökin on alan työnantajien alullepanema. Mutta niin vain Helsingin käräjäoikeus katsoo, että mainosten jakelijoilla on nyt laillinen työehtosopimus, jonka yli Posti- ja logistiikka-alan ammattiliitto PAU ei voi omalla työehtosopimuksellaan kävellä.

Suomalaisia työehtosopimuksia ja niiden yleissitovuutta pidettiin pitkään perälautana, joka takaa säälliset ansiot ja työehdot kaikille työntekijöille. Siis myös niille, joiden tietämättömyyttä tai elämäntilannetta työnantaja voisi muuten käyttää hyväksi työehtoja polkeakseen.

Pätkätyöt, ketjutus ja vuokratyöjärjestelyt ovat jo poranneet kosolti reikiä vanhaan perälautaan. Ne kaikki ovat alun perin maailmalla kokeiltuja käytäntöjä, joita vastaan globaalin etelän ammattiliitot ovat pitkään kamppailleet. Ne ovat myös omalta osaltaan kasvattaneet Suomessa yhteiskuntaluokkaa, joka maailmalla tunnetaan nimellä working poor – työtätekevät köyhät.

Mainosjakajien keltaisen ammattiliiton avulla perälautaan on aukeamassa uusi aukko. Siitä putoaa alas työntekijäryhmä, joka saa laillisen ja sopimuksella vahvistetun oikeuden tehdä työtä palkalla, jolla ei mitenkään voi tulla toimeen.

Teksti on julkaistu kolumnina Ammatissa PRO -lehden numerossa 2/ 2014


Päivitys: Hovioikeus kumosi kesäkuussa 2015 käräjäoikeuden päätöksen ja linjasi, ettei SME:n mainosjakajille tekemää sopimusta voi pitää yleissitovana työehtosopimuksena. Ammattiliitto PAU:n vireille paneman prosessin tuloksena jakeluyhtiöt oivat joutuneet maksamaan jakelijoilleen tuhansien eurojen palkkasaatavia viivästyskorkoineen. Lue uutinen...